hlogo.png

 

Seppo Ruotsalainen            seppo_ruotaslainen.jpg

Työajan lyhentäminen - näin Marx sen sanoisi

Karl Marxilla (1818-1883) olisi (ja onkin) paljon sanottavaa työajan lyhentämiskysymyksestä. Hän omisti Pääoman ensimmäisen osan kahdeksannen luvun kokonaisuudessaan aiheelle ”Työpäivä” ( Pääoma 1.osa. suom. 2013, s.214-276), jossa keskeinen teema on kamppailu normaalityöpäivästä. Marx käsitteli tätä kysymystä historiallisesti lähtien aina 1300-luvun puolivälistä 1600-luvun loppuun sekä Englannin tehdaslainsäädännön osalta 1830-luvulta 1860-luvulle.

Pitkällinen taistelu kapitalistiluokan ja työväenluokan välillä

Normaalityöpäivän säätäminen on tulos monisatavuotisesta taistelusta kapitalistin ja työmiehen välillä (Pääoma 1, s.248). Kuitenkin vasta Englannin vuoden 1833 tehdaslaista, joka käsitti puuvilla-, villa, pellava- ja silkkitehtaat, ”alkaa normaalityöpäivä uudenaikaisessa teollisuudessa” ( em. teos, s.255). Ensimmäinen kymmenen tunnin työaikalaki astui näillä aloilla voimaan rajun ja pitkäaikaisen työväen ja kapitalistiluokan välisen kamppailun tuloksena 1. toukokuuta 1848 (Pääoma 1, s. 261)..

Normaalityöpäivän aikaansaaminen on siis pitkällisen, kapitalistiluokan ja työväenluokan välisen enemmän tai vähemmän salatun kansalaissodan tulos. ”Samoin kuin taistelu aloitetaan uudenaikaisen teollisuuden piirissä, samoin sitä ensiksi käydään tämän kotimaassa Englannissa”. Marx totesi, että englantilaiset tehdastyöläiset eivät olleet ainoastaan Englannin, vaan yleensä koko uudenaikaisen työväenluokan esitaistelijoita (Pääoma 1, s. 273).

Tärkeä osa palkkaorjuuden vastaista kamppailua

Taistelu työpäivän rajoista on osa orjuuden, nykyaikana nimenomaan palkkaorjuuden vastaista taistelua. Marx suhtautui pilkallisesti pelkkiin puheisiin ja julistuksiin ”yleisten ihmisoikeuksien” toteuttamisesta työväenluokan aseman parantamiseksi. ”’Luovuttamattomien ihmisoikeuksien’ loisteliaan luettelon sijalle tulee lailla rajoitetun työpäivän vaatimaton Magna Charta, joka ’vihdoinkin säätää, milloin se aika, jona työmies myy työvoimaansa, päättyy, ja milloin hänen oma aikansa alkaa’ ” (Pääoma 1, s. 276).

Tämän päivän tilanne

SKP:n pää-äänenkannattajassa Tiedonantajassa julkaistiin äskettäin (27.2.2015) valaiseva kuvio ja selvitys suomalaisen säännöllisen vuosityöajan lyhenemisestä sadan vuoden ajalta eli vuodesta 1910 vuoteen 2010. Tuona aikana keskimääräinen vuosityöaika on vähentynyt 3000 tunnista noin 1600 tuntiin eli noin puoleen. Työväenliikkeen tämän hetken keskeinen vaatimus on siirtyminen kuuden tunnin työpäivään ja 30 tunnin työviikkoon. Toteutuessaan tämä toimenpide lisäisi työpaikkoja Suomessa arviolta noin 250 000 – 300 000:lla.

Helsingin Sanomien mielipidesivulla esitettiin äskettäin (27.2.-15, kirjoittajana Anna-Liisa Rekola) aiheellinen kysymys, miksei puhuta työajan lyhentämisestä, vaan ”koko ajan puhutaan työajan pidentämisestä”. Kirjoittajan mukaan jos siirryttäisiin kuuden tunnin normaalityöaikaan ja samalla pienennettäisiin palkkoja 20 prosentilla, päästäisiin eroon suurimmasta osasta työttömyyttä ja sen aiheuttamista kustannuksista.

Eläkkeellä oleva työmarkkinaneuvos Pekka Peltola vastasi (HS 28.2.) Rekolan kysymykseen, että työmarkkinajärjestöt eivät yksinkertaisesti halua kyseistä muutosta. Peltola totesi, että työnantajien järjestöt vastustavat lyhennetyn työajan kokeilua ja tuottavuuden kasvun huomioon ottamista palkoissa. Työntekijät puolestaan eivät halua luopua ansioistaan mistään syystä, joskin ”näkevät järjestelyn hyvätkin puolet”.

Palkan alentamiseen ei ole syytä eikä perusteluja

Luokkatietoisen työväenliikkeen kannalta työntekijäpuolella ei ole syytä suostua palkkatasonsa alentamiseen työajan lyhentämisen ”hintana”. Kysymys ei tässä suhteessa voi olla työmarkkinajärjestöjen kaupankäynnistä, vaan työntekijöiden terveydestä ja elämänlaadusta.

Työnantajapuoli on historiallisesti jokaisen työajan lyhentämisen yhteydessä pitänyt kovaa ääntä uudistuksen ”katastrofaalisista” taloudellisista menetyksistä. Marx kuvaa eloisasti sitä, kuinka pääomapiirit Englannissa ryhtyivät jo ennakolta sotaretkeen estääkseen 10-tuntista työpäivää koskevan lain täysimääräisen voimaanastumisen 1. toukokuuta 1848.

Tähän sotaretkeen yritettiin saada työväki mukaan propagoimalla, että taloudellisesti hädänalaiset työläiset halusivat itse tehdä pidempää työpäivää saattaakseen taloutensa kuntoon, maksakseen velkansa jne. Kun 10-tuntinen työpäivä sitten toteutui ”kaikkialla, missä olosuhteet suinkin sallivat” toteutettiin vähintään 25 prosentin alennus työpalkkoihin (Pääoma 1, s. 259-260).

Mitä Marx sanoisi tänään ?

Nykytilanteessa Marx varmaankin korostaisi, että koko työajan lyhentämisen historia eri maissa todistaa, että jokaisen merkittävän lyhennyksen myötä seuraa työn tuottavuuden nousu, joka enemmän kuin kompensoi työnantajapuolelle aiheutuvat palkkatason ”menetykset”.

Mikäli Marx pääsisi ”sieltä jostakin” lomalle esim. nykyiseen Suomeen, hän menisi varmaankin facebookiin ja muihin tiedotusvälineisiin seuraamaan vaikka tulkin välityksellä työajan lyhentämisestä käytävää keskustelua. Hän ilahtuisi ensin tiedoista, joiden mukaan Ranskassa, Saksassa ja Hollannissa on osaksi jo toteutettu ja ainakin kokeiltu kuusituntiseen työpäivään siirtymistä.

Samoin Suomen naapurimaassa Ruotsissa on kuuden tunnin työpäivistä saatu rohkaisevia tuloksia esimerkiksi Göteborgin Toyotan tehtaalta, jossa menettely on ollut käytössä jo pidempään. Erityisesti Marx innostuisi MTV Uutisten äskettäin (19.2.-15) välittämästä tiedosta, jonka mukaan ruotsalaisessa sairaalassa kokeillaan työpäivän lyhentämistä täyden päivän palkalla, siis pakkatasoon kajoamatta eli kuten asia ilmaistaan kuuden tunnin työpäivästä maksetaan kahdeksan tunnin palkka.

Myös Suomessa on innostuttu…

Suomessa on myös innostuttu edellä mainitusta uutisesta ja MTV Uutisten nettiäänestyksessä 78 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että Ruotsin malli tulisi rantauttaa tännekin. Marx joutuisi kuitenkin rypistämään kulmakarvojaan ja sukimaan hiukan hermostuneesti partaansa havaitessaan nettikeskustelusta, että eräät (ilmeisesti erityisesti nuoremman polven keskustelijat) olisivat valmiita alentamaan palkkojaan (jopa sadoilla euroilla kuukaudessa) kuusituntisen työpäivän ”hintana”. Toisaalta kylläkin monet (ilmeisesti enemmistö) ovat valmiita lyhentämään työpäiväänsä vain ehdolla, että palkka ei alene.

mutta koko ajan puhutaan muusta

Mikäli Karl Marx nyt saisi kutsun Ay-liikkeen Työaika-seminaariin (mikä ei lainkaan olisi varmaa) hänellä olisi palkanalennukseen taipuvaisille henkilöille ja tahoille ulkopuolisen tarkkailijan viesti:

Teidän maassannehan työnantaja puhuu koko ajan työurien pidentämisestä. Täällä ei kuule oikeastaan lainkaan puhuttavan todellisesta pyrkimyksestä työajan lyhentämiseen. Päinvastoin: Ruotsista tänne juuri kokoomuslaisen pääministerinne Aleksander Stubbin aloitteesta tilatun ”talousraportin” laatijat, entinen Ruotsin valtiovarainministeri (ei ihme, että on entinen!) Anders Borg ja Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen VATTin ylijohtaja ja kokoomuksen kansanedustajaehdokas Juhana Vartiainen puhuvat yhteen ääneen pelkästään työurien pidentämisestä, työttömyysputken katkaisemisesta ja ”nollaa lähellä olevista” palkkaratkaisuista.

Marx pitäisi hämmästyttävänä ja huolestuttavana sitä, että monet, erityisesti nuoret työntekijät ovat valmiita puhumaan palkan alennuksista 6-tuntisen työpäivän ”hintana”, vaikka maassa ei ole olemassa oikeastaan minkäänlaisia näyttöjä todellisesta siirtymisestä työajan lyhentämiseen. Ammattiyhdistysliike ei täällä myöskään näytä olevan Euroopan aktiivisimpia työajan lyhentämisen ajamisessa. Marx huomauttaisi pitkän kokemuksensa perusteella, että historian valossa jokainen todellinen työajan lyhennys on ollut kovan luokkataistelun tulos.

Rusinat pullasta”

Suomen kielessä on onnistunut sanonta: ”poimia rusinat pullasta”. Kun työnantajalle tarjotaan työajan lyhentämisen ”hintana” jo etukäteen palkanalennusta, tämä tekee sen johtopäätöksen, että työntekijöillä on varaa palkanalentamiseen. Työnantajapuoli ottaa tämän asian työkalupakkiinsa ja poistaa sieltä helpottuneena kokonaan työajan lyhennysvaatimuksen. Työnantaja saa tuekseen välinpitämättömien nettikeskustelijoiden joukon, joista eräs toteaa, että ”kuuden tunnin takia ei kannata edes eväitä tehdä” (MTV Uutisten 19.2.-15 Facebook-sivut)

Toinen keskustelija huomauttaa sarkastisesti, että meillä Suomessa on jo työajan suhteen samantapainen järjestely kuin Ruotsissa. ”Täällä pyritään siirtymään 10 tunnin työpäivään 8 tunnin palkalla ! ”. (MTV Uutisten 19.2.-15 Facebook-sivut). Tuo viimeksi mainittu keskustelija saattaa hyvinkin olla lähellä realismia ainakin jos edellä mainittu Borgin & Vartiaisen ”talousraportti” saatetaan käytäntöön.

Marxin ydinviesti tämän päivän työaikakysymyksessä

Työnantajapuoli perustelee työajan lyhentämisen ”mahdottomuutta” erityisesti taloudellisten kriisien aikana. Samalla työnantaja pyrkii lisäämään työntekijöiden työaikaa ja pidentämään työuria muka lamasta selviytymisen ehtona jne. Tämän vastapainoksi työläisten tulee pitää yllä jatkuvaa työajan lyhentämisvaatimusta.

Millä tavoin Marx perustelisi työajan lyhentämistä koskevaa työväenliikkeen vaatimusta tänä päivänä eli mikä olisi hänen ydinsanomansa tässä asiassa ? Se olisi mitä todennäköisimmin sama, jolla hän ohjeisti kansainvälisen työväenliiton Genéven kongressin päätöstä syyskuussa 1866, siis lähes 150 vuotta sitten: ”Työpäivän rajoittaminen on ennakkoehto, jota ilman eivät tule onnistumaan mitkään työläisten aseman parantamisen tai heidän vapauttamisensa yritykset.”

Mainittu viesti työväen- ja ay-liikkeen edustajille voitaneen tulkita suorasukaisesti siten, että niin kauan kuin työajan lyhentämisvaatimus ei ole keskeisellä sijalla heidän toimintastrategiassaan, niin kauan voidaan virsilaulajan sanoja lainaten todeta, että ”on turhaa ponnistusta sun’ kaikki rientosi”.

Toiminta työajan lyhentämiseksi on kamppailua työväenluokan vapauttamiseksi pääoman vallasta ja alaisuudesta. Ellei työväen- ja ammattiyhdistysliikkeessä ymmärretä tätä, silloin ei ole ymmärretty luokkataistelun erästä keskeisen tärkeää osaa.

Edellä mainittu Genéven kongressi asetti päätöksessään vaatimuksen työpäivän rajoittamisesta lainsäädännöllistä tietä 8 tuntiin (Karl Marx, Pääoma 1.osa. suom. 2013 s. 275). Nykyolosuhteissa kansallisen ja kansainvälisen työväenliikkeen tehtävä on asettaa vaatimus työpäivän rajoittamisesta kuuteen tuntiin palkkatasoa alentamatta.

Seppo Ruotsalainen                     

Valtionvelka – orjuuttamisenseppo_ruotaslainen.jpg muoto

Suomen poliittinen johto ja taloustieteilijät päivittelevät valtionvelan suuruutta ja sen jatkuvaa kasvua, mutta eivät aseta kysymystä siitä, mitä tuo valtionvelka on olemukseltaan ja alkuperältään.

Karl Marx (1818-1883) tarkasteli Pääoma-teoksessaan valtionvelan syntyhistoriaa todeten, että valtionvelka on nimenomaisesti kapitalismiin liittyvä ilmiö. ”Valtionvelka, … olipa valtiomuoto yksinvaltainen, perustuslaillinen tai tasavaltainen – painaa leimansa kapitalistiseen aikakauteen” (Pääoma 1, suom.2013, s.674).

Nurinkurista

Marx totesi ironisesti, että valtionvelkaa perustellaan sillä, että ”kansa tulee sitä rikkaammaksi, mitä pahemmin se velkaantuu (Pääoma 1, mt. s. 675). Tuo nurinkurinen ”perustelu” on tullut tämän päivän Suomessa ilmi mm. sen korostamisena, että maa saa kolmen A:n luokituksensa ansiosta velkaa monia muita maita edullisemmalla korolla.

Tällä hetkellä Suomikin on kahden A:n luokassa eli eräänlaisessa talouspolitiikan AA-kerhossa. Mutta kun todellisessa AA-kerhossa pyritään riippuvuuden eli juomisen vähentämiseen ja lopettamiseen, talouspolitiikan ja ekonomistien AA:ssa tavallaan iloitaan siitä, että velkariippuvuus kasvaa. Se on vähän samaa kuin jos alkoholipolitiikassa iloittaisiin siitä, että maa alkoholisoituu sitä tehokkaammin mitä halvempaa viinaa on saatavilla.

Valtionvelka uskontunnustuksena

Valtionvelka on kohotettu lähes pyhimyksen asemaan, jota vastaan ei voi kapinoida saati, että alettaisiin puhua velkojen osittaisestakaan anteeksi antamisesta tai niiden takaisin maksun lykkäämisestä, jäädyttämisestä tai takaisinmaksusta kokonaan kieltäytymisestä.

Huomauttaen, että julkinen luotto tulee pääoman credoksi (uskontunnustukseksi), Marx jatkaa: ”Ja valtionvelan ilmaannuttua anteeksiantamattomana kuolemansyntinä ei ole enää pyhän hengen pilkkaaminen, vaan uskollisuudenrikos valtionvelkaa vastaan” (Marx, em, 675).

Tällä hetkellä esim. Suomessa saa pilkata lähes mitä ja ketä tahansa, mutta 100 miljardin euron rajaa hipovan valtionvelan todellinen olemus näyttää olevan kaiken kritiikin ulkopuolella. Tuon velan olemassaolon ”luonnollisuuteen” ja takaisinmaksun ehdottomuuteen suhtaudutaan lähes pyhäkoulumaisella hartaudella.

Valtionvelan historiaa

Julkisen luoton eli valtionvelkajärjestelmän ituja oli havaittavissa Genovassa ja Venetsiassa jo keskiajalla, mutta manufaktuuriaikana tuo järjestelmä valtasi koko Euroopan. Manufaktuuriajalla tarkoitetaan talouselämän esiteollista vaihetta, jolloin työntekijöitä koottiin suurin joukoin tuotantolaitoksiin (manufaktuureihin), joissa suoritettiin tavaroiden eri osien valmistus vielä käsityömäisesti. 1700-luvun jälkipuoliskolta alkanut teollinen vallankumous siirsi nämä vaiheet vähitellen ja enenevässä määrin koneiden tehtäväksi.

Tähän ajankohtaan valtionvelka tuli kapitalismille kuin taivaan lahjana, sillä valtionvelan mukana ja myötä syntyi kansainvälinen luottojärjestelmä. Kärkimaana tämän uuden järjestelmän läpiviemisessä toimi Hollanti, jonka manufaktuurit jäivät jo 1700-luvun alussa ”kauas jälkeen englantilaisista” (Marx, Pääoma 1, s. 676). Hollanti siirsi taloudellisen painopisteensä teollisesta toiminnasta rahatalouden alueelle lainaamalla suunnattomia pääomia etenkin mahtavalle kilpailijalleen Englannille.

Verotus valtionvelan täydentäjänä

Marx totesi, että kun valtionvelka nojaa valtiontuloihin, joiden täytyy peittää velan vuotuiset korko- ym. menot, niin uudenaikaisesta verojärjestelmästä tulee valtionlainajärjestelmän välttämätön täydentäjä. Hän kirjoitti lähes 150 vuotta sitten:

Lainat antavat hallitukselle mahdollisuuden kattaa ylimääräiset menot ilman että veronmaksaja sen heti tuntee, mutta tulevaisuudessa menot vaativat korkeampia veroja. Toiselta puolen jatkuvasti kasautuvista veloista johtuva verojen korotus pakottaa hallitusta uusien ylimääräisten menojen sattuessa ottamaan yhä uusia lainoja. Uudenaikainen valtion raha-asiain hoito, jonka akselina on välttämättömien elinhyödykkeiden (elintarvikkeiden SR) verottaminen (siis niiden kallistaminen KM), sisältää siis itsestään tapahtuvan verojenkasvun idun. Liikaverotus ei ole väliaikainen tapaus, vaan päinvastoin pysyväinen periaate” (Marx, Pääoma 1, suom. 2013, s. 676).

Valtionvelka – orjuuttamisen keino

Marx lainaa Johan de Witt- nimistä porvarillista ”isänmaan ystävää”, joka ylistää valtionvelkajärjestelmän ja liikaverotuksen yhdistelmää ”parhaimmaksi järjestelmäksi, millä palkkatyöläinen saatetaan alistuvaksi, kohtuulliseksi, ahkeraksi ja…ylenmäärin työtä tekeväksi” (Marx, mt., s. 676).

Valtionvelka liittyy kapitalismin vaiheeseen ja sitä kautta orjuusjärjestelmään, maaorjuuden jälkeen kapitalismissa tuli vallitsevaksi palkkaorjuus. Se että valtionvelka on orjuuttamisen keino, tulee pelkistetysti ilmi tämän hetken Etelä-Euroopan maiden (ennen muuta Kreikan) velkataakassa, joka itse asiassa ilmenee pelkistettynä velkaorjuutena. Fasismin ideologiksi paljolti aiheetta julistettu filosofi Friedrich Nietzsche (1844-1900) totesi, että orjamielen kaksi tärkeintä synnyttäjää historiallisesti ovat uskonto sekä toisaalta velkojan ja velallisen välinen suhde.

Valtionvelan avulla työväenluokkaa pidetään kurissa ja nuhteessa myös pisimmälle kehittyneissä ”demokraattisissa” maissa. Valtionvelan hoitamiseen viitaten EU-komissio ja jäsenvaltioiden johto pakottavat erityisesti ns. kriisimaiden hallituksia taloudellisiin ja sosiaalipoliittisiin kiristystoimiin, jotka merkitsevät ko. maissa työväenliikkeen ja ay-liikkeen johdolla vuosikymmenien aikana toteutettujen saavutusten hyvin laajamittaista peruuttamista.

Kreikan kansa velkaorjuudessa

Marxilainen näkemys valtionvelan olemuksesta ja luonteesta orjuuttamisen muotona näyttää nykyhetkellä kohdistuvan erityisen osuvasti Kreikan kansaan. Kreikan valtiolla on tällä hetkellä 317 miljardia euroa velkaa kansainvälisille sijoittajille. Se on 177 prosenttia Kreikan bruttokansantuotteesta. Yhä yleisemmin suhtaudutaan epäilevästi siihen, että taloudellisen katastrofin partaalla oleva Kreikka voisi koskaan selviytyä noin suuresta velkataakasta.

Kreikan uusi parlamentti valitaan 25. päivänä tammikuuta. Erityisesti vasemmistopuolue Syriza haluaisi lievittää kreikkalaisten ahdinkoa keventämällä velkataakkaa. Puolue haluaa paitsi laina-aikojen pidennystä ja korkojen alentamista myös velkojen anteeksi antamista.

Keskustelua Suomessa

Keskustelu Kreikan asemasta Eurossa ja suhtautumisesta Kreikan velkajärjestelyihin voimistuu myös Suomessa ja asiasta on ilmeisesti tulossa täällä yksi kevään eduskuntavaalien pääkysymyksistä.

Mainitun kysymyksen kohdalla joudutaan ottamaan kantaa seuraaviin yksityiskohtiin eli a) Kreikan lainojen leikkaamiseen toisin sanoen niiden osittaiseen anteeksi antamiseen; b) laina-aikojen pidentämiseen ja c) Kreikan lainakorkojen alentamiseen. Neljäntenä (tai ensimmäisenä) kohtana tulee eteen kysymys suhtautumisesta Kreikalle myönnettävään uuteen tukipakettiin (tai uusiin tukipaketteihin).

Lisäkysymyksenä (monille pääkysymyksenä) esiintyy, olisiko Kreikka erotettava tai olisiko Kreikan erottava eurojärjestelmästä.

Kokoomuksen ”letkut irti” - politiikka

Eri puolueiden kannat poikkeavat näissä kysymyksissä toisistaan suuntaan jos toiseenkin. Kokoomuksen kanta pääministeri Alexander Stubbin (mm. äskettäinen pääministerin haastattelutunti) ja esim. kansanedustaja Pertti Salolaisen (Radion Ykkösaamu 19.1.) lausumina on, että mitään lievennyksiä Kreikan velkaehtoihin ei tule toteuttaa. Samaa jyrkkää linjaa edustaa myös kansanedustaja Kimmo Sasi (kok), jonka mukaan Kreikan velkoja ei saa antaa anteeksi missään tapauksessa (MTV 3:n Huomenta Suomi –ohjelma 22.1).

Kokoomusjohdon asenne tuo mieleen tämän kirjoituksen alussa todetun Marxin huomautuksen, että rikoksista pahin on ”uskollisuudenrikos valtionvelkaa vastaan”. Pyhän hengen pilkkaaminen jää hopealle tuon ”rikoksen” rinnalla, samoin Raamatun kehotukset anteeksi annosta lähimmäiselle (tuon kirjan mukaan lähimmäiselle tulee antaa anteeksi ei seitsemän kertaa vaan 77 x 7).

Kokoomuksen asenne Kreikan velkaongelmaan edustaa lähinnä ”letkut irti”- ja ”työtä vuorotta”- politiikkaa kreikkalaisille.

Persut vaativat Kreikalle potkua takamuksiin

Salolaisen kanssa samassa Radion Ykkösaamun ohjelmassa (19.1.) perussuomalaisten kansanedustaja Vesa - Matti Saarakkala totesi velkojen anteeksi annon moraalittomaksi teoksi. Saarakkalan mukaan perussuomalaiset eivät lähde hallitukseen, joka harjoittaa tukipakettipolitiikkaa. Saarakkala oli myös valmis antamaan Kreikalle Nokian kuvan takamuksiin eli maa ulos Euroalueesta..

Myös perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini totesi Helsingin Sanomien (17.1) haastattelussa, että tulevissa hallitusneuvotteluissa on vain yksi kynnyskysymys eli uusia eurotukipaketteja ei saa myöntää. Kaikesta muusta voidaan Soinin mukaan neuvotella.

Soinin edellä todettu näkemys on kuitenkin joiltakin osin ristiriitainen. Leikkauslistoista hän totesi em. haastattelussa, että sellaisista menoista kuin lapsilisät, omaishoidon tuki, kotihoidon tuki, pienin työttömyysraha ja takuueläke ei saa leikata. Lähes samaan hengenvetoon hän kuitenkin korosti, että valtiontalouteen tarvitaan 2-3 miljardin euron sopeutustoimet , jotka pitää toteuttaa heti vaalikauden alussa.

On vaikea kuvitella mistä muualta kuin Soinin edellä mainitsemista lähteistä eli miljoonan pienituloisen ihmisen tuloista nuo miljardit tuleva hallitus tulisi repimään. Varsinkin kun Soini vastasi esim. puolustusmenojen leikkaamismahdollisuuteen lyhyen kategorisesti, että se ei tule kysymykseen.

Arhinmäki velkahelpotusten kannalla, mutta…

Radion Ykkösaamun ohjelmassa (19. 1.) Salolaisen ja Saarakkalan ohella oli mukana myös Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki. Hän osallistui keskusteluun puhelimitse Kreikasta käsin, jossa hän osallistui vasemmistopuolue Syrizan vaalikampanjaan. Arhinmäki piti keskustelussa hyvin pintansa Salolaisen vyöryttäessä tuomiotaan Kreikka-velkojen leikkaamissuunnitelmia vastaan (Kreikan velat taitavat muuten olla lähes ainoa asia, mitä Kokoomus ei ole valmis leikkaamaan !) .

Arhinmäki asetti realistisesti mm. sen suuntaisen kysymyksen, että kumpiko on parempi sekö, että osa Kreikan veloista annetaan anteeksi ja autetaan näin maata uudelle kasvu-uralle vai sekö että jyrkällä politiikalla pakotetaan maa polvilleen, mikä puolestaan voi tulla euroalueelle entistäkin kalliimmaksi.

Toisaalta on merkille pantavaa, että Arhinmäki ei ole ottanut selkeää kantaa esim. EKP:n harjoittamaan setelielvytykseen, joka juuri tällä hetkellä on saavuttamassa kirjaimellisesti tähtitieteelliset mittasuhteet. Vasemmistoliiton eräs kanta tähän asiaan tuli esiin Yle TV1:n A-Talk keskusteluohjelmassa (15.1.), jossa Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson tosin kannatti voimakkaastikin helpotuksia Kreikan lainajärjestelyihin, mutta samalla kannatti EKP:n vahvaa osallistumista velkaelvytykseen.

Työväen- ja ay-liike vaarassa sortua illuusioihin

Vaikka Vasemmistoliitto on Kataisen hallituksesta lähtönsä jälkeen itsenäistynyt esim. suhteessaan Kreikka-kysymykseen, SDP:n ja Vasemmistoliiton toiminta hallituksessa on muistuttanut (ja erityisesti Sdp:n osalta) muistuttaa edelleen lähinnä ”vie sinä, minä vikisen”- taktiikkaa. Niinpä SDP:n aikaisemman puheenjohtajan Jutta Urpilaisen koko arvovallallaan läpiviedyt vakuusvaatimukset Kreikan lainapaketeille ovat osoittautuneet pitkälti toiveajatteluksi ja saattaneet puolueen toiminnan tässä asiassa jopa pilkan ja naurunkin kohteeksi.

Työväenliikkeen näkökulmasta on arveluttavaa, että SDP:n puheenjohtaja ja valtiovarainministeri Antti Rinne (joka muuten on tuonut tiettyä ryhtiä demareiden hallituspolitiikkaan Urpilaisen jälkeen) kiittelee uutisten mukaan nyt Euroopan keskuspankin päätöstä ryhtyä ostamaan euromaiden joukkovelkakirjalainoja 60 miljardin euron kuukausivauhdilla syyskuun loppuun 2016, jolloin kokonaissummaksi muodostuu hulppeat 1100 miljardia.

Suoranaiseen huolestuneisuuteen antaa aihetta tieto siitä, että SDP valmistautuu Suomen talouden miljoonien eurojen lisäleikkauksiin ja jopa 2-5 miljardin euron lisäsopeutuksiin.

Tämän hetkisistä eduskuntapuolueista ja ryhmistä saa työväenliikkeen kannalta katsoen ”synnin päästön” vain Vasemmistoliitosta erotettu kaksihenkinen Vasenryhmä eli kansanedustajat Markus Mustajärvi ja Jyrki Yrttiaho, jotka itse Timo Soinin todistuksen mukaan ovat mm. vastustaneet säännöllisesti tukipakettien myöntämistä.

SKP Kreikan kansan ja Syrizan rinnalla

Kun tämän kirjoittaja on edellä ilmaissut kriittisen suhtautumisen velkakriisiin ajetuille maille myönnettäviin tukipaketteihin, tämä ei tarkoita sitä, että Suomen kommunistinen puolue suhtautuisi yleensäkin torjuvasti kriisimaiden avustamiseen.

Asia on kokonaan toisin. SKP vastustaa Kreikka-apupaketteja siksi, että nuo paketit ”ovat olleet suunnattuja auttamaan kansainvälisiä rahoitusmarkkinoita, bisnestä ja pankkeja” (SKP:n poliittinen toimikunta 13.01.2015) . Poliittinen toimikunta toteaa, että Troikalla (IMF:llä, EKP:llä ja EU-komissiolla) ei ole ollut mitään demokraattista oikeutta ”asettaa Kreikan kansaa mahdottomaan velkavankeuteen” .

SKP vetoaa Sosiaalidemokraattiseen puolueeseen ja Vasemmistoliittoon, että ne irtaantuisivat Jyrki Kataisen hallituksessa hyväksymästään Kreikkaa kurittavasta politiikasta ja liittyisivät Euroopan vasemmiston ja vasemmistopuolue Syrizan vaatimukseen velkojen uudelleen järjestämiseksi ja niiden osittaiseksi mitätöimiseksi.

Poliittisella tasolla SKP tukee ja kannustaa vasemmistopuolue Syrizaa ja sen puoluejohtajaa Alexis Tsipras’ia juuri käsillä olevissa Kreikan parlamenttivaaleissa. Aivan vaalien kynnyksellä Syriza johtaa mielipidetiedustelujen mukaan Antonis Samarasin Uusi demokratia - puoluetta noin viidellä prosenttiyksiköllä. Syriza olisi saamassa noin 32 prosentin äänimäärän, mitä suomalainen mediakin luonnehtii hämmästyttäväksi tulokseksi radikaalipuolueelle.

EKP:n setelielvytys on korkean luokan riskipeliä

Euroopan keskuspankki (EKP) on vastikään aloittanut järeän rahapoliittisen elvytyksen. Se alkaa ostaa eurovaltioiden joukkolainoja 60 miljardin euron kuukausivauhdilla syyskuun 2016 loppuun saakka eli yhteensä 1140 miljardilla eurolla. Ilmoitettuna tavoitteena on deflaation torjuminen ja euroalueen inflaatiovauhdin kohottaminen noin kahden prosentin tasolle sekä sitä kautta yritystoiminnan elvyttäminen.

Eurovaltioiden joukkolainaostot määräytyvät sen mukaan, mikä on kunkin eurovaltion osuus keskuspankin pääomasta. Suomen osalta se merkitsee kahta prosenttia eli noin 20 miljardia euroa. Joukkolainojen ostamisesta mahdollisesti aiheutuvista tappioista 80 prosenttia on kansallisten keskuspankkien vastuulla. Loput 20 prosenttia ovat kuulemma yhteisvastuulla.

Yhden suurimpia epäilyksiä ja kiistanaiheita on heti alkuunsa aiheuttanut tuo kysymys EKP:n ja kansallisten keskuspankkien keskinäissuhteesta ja vastuunjaosta. Mitä tapahtuu, jos jokin kansallinen keskuspankki ei pysty suoriutumaan vastuistaan EKP:lle.? Onko muiden tultava apuun? On todettu, että näin suurta projektia ei voida yksinkertaisesti toteuttaa ilman laajaa yhteisvastuuta. Laaja yhteisvastuu viittaa vahvasti eurobondien suuntaan, jota Saksa sanoo vastustavansa jyrkästi.

Millään lailla vakuuttavasti ei kuitenkaan ole pystytty varmistamaan, etteikö esim. Suomi ja sen veronmaksajat joutuisi osallistumaan esim. espanjalaispankin tappioiden kattamiseen.

Kaikkien maiden veronmaksajat, liittykää yhteen!

Ongelmia riittää

Olisi myös hyvä pitää terveessä muistissa (kenellä sellaista vielä on), että yhden ainoan (tosin suuren) investointipankin, Lehman Brothersin, konkurssin vuonna 2008 arvellaan olleen tähän päivään saakka jatkuneen ja edelleen jatkuvan talouskriisin lähtökohtana.

Eräs itsestään selvä ongelma EKP:n pääjohtajan Mario Draghin vetämässä projektissa on myös euroalueen jäsenmaiden tavattoman suuri taloudellinen erilaisuus ja eriarvoisuus.

Eräs aivan olennainen kysymys tässä yhteydessä on, ovatko EU:n poliittiset päättäjät ja eniten äänessä olleet ekonomistit tehneet oikeat johtopäätökset nyt vallitsevan talouskriisin syistä ja olemuksesta. Onko otettu huomioon, että sellaiset asiat kuin deflaatio, inflaatio, työllisyys jne. ovat seurausilmiöitä jostakin syvemmällä olevasta tekijästä tai tekijöistä ? Onko tässä setelielvytyksessä (sillä siitähän on kysymys) ryhdytty tappelemaan seurausilmiöitä vastaan eli lähdetty ajamaan takaa sähköjäniksiä ja jätetty varsinaiset kriisin perussyyt koskemattomiksi?

Puheenvuoro siirtyy Marxille

Karl Marx ja Friedrich Engels totesivat aikoinaan, että talousjärjestelmän maailmanhistoriallinen muutos tulee mahdolliseksi ja välttämättömäksi silloin kun yhteiskunnan tuotantovoimat ja noita tuotantovoimia koskevat omistussuhteet muuttuvat toisiinsa nähden yhteen sopimattomiksi.

He viittasivat vertailukohtana keskiajan lopun tilanteeseen, jolloin feodaaliset omistussuhteet ”täytyi murtaa ja ne murrettiin”. Vastaava ilmiö tullaan näkemään tuotantovoimien ja omistussuhteiden osalta myös porvarillisessa yhteiskunnassa.

Tuo erittäin syvä ristiriita olennoituu tällä hetkellä reaalitalouden ja ns. kuvitteellisen pääoman (fiktives Kapital) välillä. Marx totesi velkakirjoista, että ne ”toimivat haltijoilleen pääomana sikäli kuin ne ovat myyntikelpoisia tavaroita ja voidaan näin ollen muuttaa takaisin pääomaksi”.

Velkakirjat siis tavaroistetaan ja ne ovat fiktiivisiä eli kuviteltuja sikäli , että ”niiden arvomäärä voi laskea ja nousta aivan riippumatta millainen arvonliike on sillä todellisella pääomalla, johon kohdistuvia todistuksia ne (alunperin SR) ovat” (Marx, Pääoma, 3.osa. suom. 1976, s.474).”Tällöin ei ole mitenkään poissuljettua, että ne edustavat myös pelkkää huijausta” (Marx, em., s.464).

Nyt (v.2015) toteutettavassa EKP:n rahaelvytysohjelmassa kasvatetaan suunnattomasti rahan määrää ja samalla kuvitteellisen pääoman aluetta, jolla voi tapahtua asioita ja siirtoja (”seuraava siirto on pankkisiirto”), joissa vain mielikuvitus (jos sekään) on rajana. Tällaista menoa entinen SMP:n puheenjohtaja Veikko Vennamo saattaisi sanoa seteliselkärankaisten puuhaksi.

Marx ei säästele sanojaan

EKP:n suuntaan Marx lähettää kaukaa vasemman suoran muistuttamalla, että kriisiin joutunutta järjestelmää ”ei voida luonnollisestikaan parantaa sillä, että jokin pankki, esimerkiksi Englannin pankki, antaa paperiensa avulla kaikille keinottelijoille puuttuvan pääoman ja ostaa kaikki arvoaan menettäneet tavarat niiden vanhoista nimellisarvoista” (Marx, Pääoma 3. s. 487).

Marx luonnehti narreiksi niitä, ”jotka uskovat, että pankilla on velvollisuus ja valta muuttaa paperiseteleitä liikkeelle laskemalla kaikki vararikkoiset huijarit maksukykyisiksi vakavaraisiksi kapitalisteiksi”( Pääoma 3 , 1976, s. 511).

Marxin Pääoma on nyt todella ajankohtaista luettavaa. Tässä vielä yksi esimerkki. Vielä juuri ennen EKP:n elvytysohjelman julkistamista arveltiin, että ostettavien velkakirjojen määrä liikkuisi 500-600 miljardin euron paikkeilla. Sitten summa äkkiä kaksinkertaistui 1100 miljardiin euroon. Marx ei jäisi sanattomaksi tässäkään tilanteessa.

Kaikki tässä luottojärjestelmässä kaksinkertaistuu ja kolminkertaistuu sekä muuttuu pelkäksi hourekuvaksi” (Pääoma 3.osa s.470).

Tätä kirjoittaessani perjantaina 23.1. Yle Radio 1:n uutiset kertovat taustalla, että Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen on tyytyväinen EKP:n elvytysohjelmaan. Hän toteaa mm., että toimenpide edesauttaa taloudellisen kasvun elpymistä. Yhtään kriittistä kommenttia elvytysohjelmaa kohtaan ei Liikasen taholta kuulu. Lieneekö pääjohtaja tutustunut lainkaan Marxin talousteoriaan?

Viimeinen keino ?

EKP:n velkaelvytysohjelmaa valmisteltaessa ekonomistit ja poliittiset päättäjät korostivat, että laajamittainen jäsenvaltioiden velkakirjojen osto oli viimeinen keino sikäli, että kaikki muut keinot olivat jo tulleet käytetyiksi. Oli miten oli nyt liikkeelle saatettava massiivinen setelielvytys on monessa suhteessa askel tuntemattomaan. Ääritilanteessa myös euroalueen hajoamismahdollisuus on otettava huomioon.

Tällä hetkellä työväenliikettä niin kansallisessa kuin kansainvälisessäkin mittakaavassa harhauttaa ajattelutapa, jonka mukaan ”me kaikki” olemme vallitsevaan talouskriisiin samalla tavalla syyllisiä (olemme syöneet enemmän kuin tienanneet jne.) ja että tämän vuoksi ”meidän kaikkien” (myös työväenluokan ja työväenliikkeen) tulee olla valmiita yhtäläisiin uhrauksiin.

Niin Suomessa kuin muissakin euromaissa on menossa sosiaalisten etujen riisuminen työväenluokalta. Kyseessä on tavallaan julistamaton sota, jossa keskeinen työväline on velkakriisi, jonka keskeinen ilmenemismuoto on valtionvelka.

Yhtenä tärkeänä toimenpiteenä työväenliikkeen ja sen liittolaisten tulee vaatia kansallisen hätätilaohjelman toteuttamista erityisesti yhteiskunnan taloudellisesti heikompiosaisten kansalaisten etujen puolustamiseksi ja turvaamiseksi.

Seppo Ruotsalainen

        seppo_ruotaslainen.jpg                      

Ukraina, EU, Suomi ja Nato

Ukrainan kriisin  nykyvaiheen kehitystä seuratessa on palattava yhä uudelleen Leninin vuonna 1920 esittämään arvioon, jonka mukaan ”imperialismille on oleellista muutamien suurvaltojen kilpataistelu hegemoniasta, ts. pyrkimys maiden valtaukseen ei siinä määrin suorastaan itseään varten kuin vastustajan heikentämiseksi ja sen hegemonian järkyttämiseksi” (Lenin. Imperialismi, kapitalismin korkein vaihe, Suom. 1970, s.110, vahvennus SR).

”Silmitöntä” taistelua hegemoniasta

Taistelu hegemoniasta (ylivallasta) saa ”silmittömän” luonteen, jossa ei enää (ei ainakaan ensisijaisesti) välitetä taloudellisesta pohjasta eikä taloudellisista näkökohdista eikä oikeastaan enää mistään paitsi ”hegemoniasta”. 

Arvioidessaan presidentti Vladimir Putinin äskettäisessä lehdistötilaisuudessa pitämää puhetta OP-Pohjolan pääekonomisti Reijo Heiskanen katsoo puheen kielineen asenteesta, että parin vuoden heikkoon taloudelliseen kehitykseen on Venäjällä vain sopeuduttava. ”Taloudellinen kehitys voidaan uhrata siihen, että pidetään kiinni poliittisista asioista,” Heiskanen arvioi (elisa.net uutiset 18.12.: ”Putin puhui taloudesta ympäripyöreästi”). 

Heiskasen arvio pätee kuitenkin yhtä hyvin ellei osuvamminkin Euroopan Unionin ja Yhdysvaltojen Venäjän talouteen kohdistamiin hyökkääviin ja ”itsetuhoisiin” pakotteisiin. Esim. Suomen talous kärsii huomattavia menetyksiä pakotteista, joita se on sitoutunut suuntaamaan Venäjän talouteen EU:n määräysten mukaisesti. 

Samalla käy yhä ilmeisemmäksi, että EU ei näyttäydy ”rauhan projektina”, vaan osallistuu imperialismille ominaiseen hegemonistiseen suurvaltakamppailuun, jossa Ukraina esittää yhä enemmän pelinappulan osaa. EU on siis yhä enemmän osana läntistä hegemonistista valtataistelua, jonka luonteen ja tavoitteet määrää ratkaisevasti Yhdysvallat.

Yhä sotaisampaan suuntaan

Yhdysvallat on talouspakotteiden ohella siirtynyt askelta järeämpiin eli suoranaisiin sotilaspoliittisiin toimiin. Vielä muutama kuukausi sitten länsivallat suhtautuivat kielteisesti Ukrainan hallituksen pyyntöön saada EU:lta ja sotilasliitto Natolta sotilaallista apua Ukrainan kriisin ratkaisemiseen. 

Ääni kellossa on nyt muuttunut. Pari viikkoa sitten Yhdysvaltain kongressin edustajainhuone valtuutti presidentin antamaan Ukrainalle 350 miljoonan dollarin arvosta sotilasapua ja aseita. 

Asenteen muutos kertoo, että länsivallat pyrkivät edelleen pakottamaan Venäjän luopumaan Krimin niemimaasta. Kenraali Gustav Hägglund totesi taannoin hiukan sarkastiseen sävyyn (Radio Yle 1, 21.8.-14), että Venäjä ei luovu Krimistä ilman kolmatta maailmansotaa. Arvio on perusteltu, koska Krimillä on mm. Venäjän hallussa oleva Sevastopolin laivastotukikohta, jossa ilmeisesti on ydinaseita.

Rauhanneuvottelut tuloksettomia 

Viimeisimmät Itä-Ukrainaa koskevat  rauhanneuvottelut päättyivät Minskissä   tuloksettomina jouluaattona 24.12. Ilmapiiri neuvotteluille oli mahdollisimman huono Ukrainan parlamentin päätettyä juuri edellispäivänä luopua sotilaallisesta riippumattomuudesta ja suuntautua kohti sotilasliitto Naton jäsenyyttä. 

Umpikujaan ajautuneita Minskin neuvotteluja oli käyty viisi tuntia. Keskeisistä kiistanaiheista on todettu mm, että Itä-Ukrainan kapinalliset haluavat Ukrainasta löyhää liittovaltiota, mikä puolestaan ei ”missään nimessä” käy Kiovan keskushallinnolle.  

Keskushallinnon jyrkkä asenne liittyneenä Yhdysvalloilta odotettavissa olevaan aseapuun viittaa siihen, että Kiovan hallinto on edelleen valmis etsimään aseellista ratkaisua Itä-Ukrainaan. 

Ukrainan surkea tilanne

Ukrainan vaikea tilanne suurvaltojen pelinappulana tulee ilmi siinä, että sotilaallista toimintaa ei olla valmiita liennyttämään, mutta samaan aikaan myöskään taloudellista lisäapua maalle ei ole luvassa. Ukrainan talous huojuu vararikon partaalla. ”Nyt kun (Ukrainan) vaalit on pidetty , uskon, että on Ukrainan intressissä pitää kiinni rakenteellisista uudistuksista, koska muuten apua ei tipu”, pääministeri Alexander Stubb sanoi Brysselissä pidetyssä EU:n huippukokouksessa  (elisa .net uutiset18.12/STT).

 Ex-pääministeri Paavo Lipponen totesi taannoin (Borgåbladetin  16.8.2014 haastattelussa), että "Ukrainan ja Venäjän suhteilla on pitkä historia ja EU:n olisi pitänyt olla hyvin varovainen eikä antaa Ukrainalle lupauksia jäsenyydestä". Samassa yhteydessä Lipponen kuvasi Ukrainaa kaaoksessa olevaksi yhteiskunnaksi, jolla ei ole toimivaa lainsäädäntöä ja joka on syvästi korruptoitunut. 

Nyt ollaan kuitenkin jo ottamassa järjetöntä askelta kohti uutta ”ratkaisua” eli taloudellisen vararikon partaalla olevaa, syvästi korruptoitunutta maata ollaan raahaamassa kohti sotilasliitto Naton jäsenyyttä. Tämä palauttaa jälleen mieleen Leninin luonnehdinnan imperialismin olemuksesta, jossa maiden valtausta ei tavoitella niinkään oman (tässä tapauksessa Lännen) aseman vahvistamiseksi kuin vastustajan (Venäjän) heikentämiseksi ja sen hegemonian järkyttämiseksi. 

Venäjä-pakotteet

EU:n ja Yhdysvaltain Venäjän talouteen kohdistamien pakotteiden vaikutuksista ei ole tarkkaa tietoa. Toisaalta Helsingin Sanomien mukaan ”pakotteet ovat sivuosassa Venäjän kriisissä” (Juhani Saarisen kirjoitus HS 17.12), toisaalta saman lehden haastattelema venäläisekonomisti Sergei Gurijev ennustaa Venäjälle vaikeita aikoja todeten, että Venäjän talouden alamäen taustalla on kaksi pääsyytä eli ensinnäkin öljyn hinnan ennätysmäinen halpuus ja toiseksi länsimaiden pakotteet, jotka iskevät kipeästi Venäjän talouteen (Annamari Sipilän kirjoitus HS 24.12.).

Venäjän entisen valtiovarainministerin Aleksei Kudrinin mukaan 25-35 prosenttia ruplan heikkenemisestä johtuu länsimaiden pakotteista. Kudrinin mukaan Venäjä on menossa kohti täysimittaista taloudellista kriisiä (HS 23.12.). Samalle kannalle Kudrinin kanssa on asettunut valtaosa länsimaisista tutkijoista ja kommentaattoreista. Samoissa kommenteissa syy tilanteesta vieritetään lähes yksinomaan Venäjän ja presidentti Vladimir Putinin syyksi. Taustalla näkyy myös elätelty toive Putinin vallasta syrjäyttämiseksi. 

Absurdia politiikkaa

On otettava vakavasti mahdollisuus, että Venäjän talous ajautuu (ajetaan) todella suuriin vaikeuksiin. Hämmästyttävää on kuitenkin, että Venäjälle pakotteita asetettaessa ei huomioida oikeastaan lainkaan globaalin talouden keskinäisvaikutuksia, jotka ilmenevät koko maapallon laajuudessa. Tässä ilmenee juuri imperialismille ominainen ”silmitön” vaihe, jossa vastustajalle aiheutetaan taloudellista ja muuta vahinkoa siitä välittämättä, että tuo vahinko palaa bumerangina omaan nilkkaan. Suomikin on EU:n (ja sitä kautta Yhdysvaltojen) kehotuksesta ampumassa itseään jalkaan siitäkin huolimatta, että oman maan talous ontuu jo muutenkin pahemman kerran.

Omaksuttu absurdi politiikka on todella verrattavissa tilanteeseen, jossa iloitaan siitä, että naapurin riihi on tulessa ja oma riihi (myös budjettiriihi) sijaitsee jos ei samalla niin kuitenkin ihan viereisellä tontilla. Pahinta on lisäksi, jos naapurin riihen alle ollaan tietoisesti ja tahallaan sijoittamassa sytykkeitä eli pakotteita palon virittämiseksi ja lietsomiseksi.  

Kriisien tausta 

Viime aikoina Venäjän talouskriisistä on alettu tehdä ratkaisevasti Lännen (mm. Suomen) talouskriisin ja –kriisien syy. Siis kriisillä, jota ollaan itse oltu aktiivisesti virittelemässä, perustellaan nyt oman maan talouden heikkenevää tilaa. Maailmanlaajuisen talouskriisin (joka itse asiassa on jatkunut amerikkalaisen investointipankin Lehman Brothersin vuonna 2008 tapahtuneesta konkurssista lähtien) syitä on etsittävä itse kapitalistisen järjestelmän olemuksesta.  

Karl Marx ja Friedrich Engels totesivat aikoinaan, että talousjärjestelmän maailmanhistoriallinen muutos tulee mahdolliseksi ja välttämättömäksi silloin kun yhteiskunnan tuotantovoimat ja noita tuotantovoimia koskevat  omistussuhteet muuttuvat toisiinsa nähden yhteen sopimattomiksi.

He viittasivat vertailukohtana keskiajan lopun tilanteeseen, jolloin feodaaliset omistussuhteet ”täytyi murtaa ja ne murrettiin”. Vastaava ilmiö tullaan näkemään tuotantovoimien ja omistussuhteiden osalta myös porvarillisessa yhteiskunnassa. Joutuessaan ratkaisevasti ristiriitaan keskenään nuo suhteet ”saattavat koko porvarillisen yhteiskunnan sekasortoon” ja yhteiskunta alkaa muistuttaa ”taikuria, joka ei enää kykene hallitsemaan  esiin manaamiaan maanalaisia voimia” (Marx - Engels, Valitut teokset 2, 1978 s. 341). 

Kuin tsunami

Tapaninpäivänä 2014 muisteltiin maailmanlaajuisesti Kaakkois-Aasian tsunamia 10 vuotta sitten. Tsunami tuo mieleen myös talouselämän kaksi valtavaa mannerlaattaa eli 1) tuotantovoimat ja 2) noiden tuotantovoimien omistussuhteet. Kun ne ”kolaroivat” keskenään, seurauksena voi olla talouselämän ”tsunami”.

Marxin sanoin ”Taloudellisen perustan muuttuessa mullistuu koko valtaisa päällysrakenne hitaammin tai nopeammin” ( Marx, Kansantaloustieteen arvostelua. Suom. 1970, s. 17). Tällä hetkellä on myös toteutumassa erityisen selkeästi Marxin arvio, jonka mukaan kuvitteellinen pääoma (fiktives Kapital) tuhoaa perustuotantoa. 

Kriisin leviämisestä. 

Eurokriisiä ja muita kriisejä tarkasteltaessa ekonomistien olisi syytä nyt viimeistään lukea Pääoman kolmannesta kirjasta Marxin käsitys kriisien luonteesta. Tarkastellessaan kriisien syntyä ja kehitystä luottojärjestelmän oloissa Marx totesi: ”Maksutase on yleisen kriisin aikoina epäedullinen jokaiselle kansakunnalle,…mutta näin tapahtuu aina ,…aluksi yhdelle kansakunnalle ja sitten toiselle, sitä mukaa kuin maksuvuoro tulee kohdalle ja kriisi, kun se kerran on puhjennut jossain maassa, esimerkiksi Englannissa, puristaa näiden määräaikojen sarjan hyvin lyhyeen kauteen. …Ja kaikkien kohdalla seuraa sama romahdus”. 

Marx huomauttaa edelleen, että ”se vuorojärjestys, missä kriisi alkaa eri kansakuntien kohdalla, osoittaa ainoastaan, milloin kunkin kansakunnan vuoro on tullut tehdä tilit selviksi taivaan kanssa, milloin kriisiaika on alkanut sen kohdalla ja kriisin piilevät elementit purkautuvat sen kohdalla esiin” (Marx, Pääoma. 3.osa, suom.1976, s.488-9).

Erillisiä valtioita  esim. euro- ja EU –maita koskevat kriisit eivät varsinaisesti ole perimmältään mitään noiden erillisten valtioiden itsensä ”keksimiä” kriisejä (vaikka ne kukin voivat tietysti kiitettävästi edistää niiden kärjistymistä), vaan ne ovat ilmentymiä kapitalistisen talousjärjestelmän perusrakenteessa olevasta pääoman ja työn välisestä ristiriidasta, joka olennoituu tuotantovälineiden ja tuotantovälineiden omistussuhteiden välisenä ristiriitana. 

Kyse on vaarallisesta kulkutaudista

Marx huomauttaa edellä mainitussa  kohdassa vielä, että Englantilaisille taloustieteilijöille on luonteenomaista, että he tarkastelevat kriisejä ”pelkästään Englannin näkökannalta puhtaasti kansallisena ilmiönä ja sulkevat päättäväisesti silmänsä siltä tosiasialta, että kun heidän pankkinsa korottaa kriisiaikoina korkokantaa, kaikki muut Euroopan pankit tekevät samoin…” (Marx, em. s. 489).  

Vastaava ilmiö on havaittavissa nykyisten Euromaiden kohdalla. Muutama vuosi sitten Suomi komenteli vaikeuksissa olevia EU-maita ruotuun, mutta on nyt vastaavien ongelmien kanssa joutumassa tekemään tilejä selviksi ”taivaan kanssa”. Kapitalismin kärjistyneessä kriisissä on tavallaan kysymys vaarallisesta kulkutaudista, joka ylittää maantieteelliset rajat ja Venäjä kärsii samasta taudista kuin Eurooppa, Yhdysvallat, Japani jne. 

Globaali kriisi sälytetään yksityisten maiden harteille 

Nykyisiin taloustieteilijöihin ja kommentaattoreihin pätee sama minkä Marx edellä totesi koskeneen oman aikansa englantilaisia ekonomisteja. Tämä asenne tulee ilmi lähes päivittäisessä informaatiossa. Globaalia maailmanlaajuista talouskriisiä tarkastellaan jonkun yksittäisen tai muutamien yksittäisten (lähinnä kullakin hetkellä pahimpaan kriisiin ajautuneiden) maiden näkökulmasta. Tällä hetkellä eli vuodenvaihteessa 2014-15 Kreikkaa ollaan lähettämässä jo toiselle laajalle kurikierrokselle valtavien taloudellisten ja poliittisten ongelmien saattelemana. 

Aidon ”syntipukki”- ajattelun hengessä todetaan kriisiytyneimpien maiden hoitaneen taloutensa kelvottomasti, vaaditaan kuritoimenpiteitä niitä kohtaan ja tätä ”mantraa” hoetaan siihen saakka kunnes havaitaan vastaavan ”kelvottomuuden” saapuneen oman maan rajojen sisälle.  

Lännen yhteiseksi ”syntipukiksi” on nyt löytynyt lisäksi Venäjä, jonne kulkutaudin luonteen saanut kapitalismin kriisi on iskenyt pahasti ja kriisin syvenemiselle on annettu lisää vauhtia talouspakotteilla.  Viimeisin vaihe tässä kuviossa on, että Venäjästä tehdään yksittäisten länsimaiden ongelmien keskeinen aiheuttaja.

Näin myös Suomessa 

Helsingin Sanomien (27.12) pääkirjoitus puhuu Venäjän talouden ahdingosta ”kun ruplan arvo syöksyy, inflaatio laukkaa ja öljyn halpeneminen syö budjetin pohjan”,  ”venäläisten elintaso ja ostovoima heikkenevät”, mikä ”mitataan suoraan Suomen Venäjän-viennin arvossa”.   

Pääkirjoittaja palaa sitten ”Suomen talouden vaikeuksien kotikutoisuuteen”. Vika ei ole vain Venäjällä, ei eurossa eikä edes…Saksassa. ”Vika on meissä ja kyvyttömyydessämme sopeutua ja muuttaa kurssia”. Tämän jälkeen pääkirjoituksen loppuosa on arvattavissa: ”päättämättömyyden vuoden” (2014) jälkeen ”kaikkien haikailemia päätöksiä” (ilmeisesti rakenteellisia sellaisia) voisi tehdä ”vaikkapa seuraavien eduskuntavaalien jälkeen”.  

Globaalia kriisiä yritetään ratkaista kotikutoisin konstein

Edellä mainitussa HS-pääkirjoituksessa löydetään siinäkin syntipukkien syntipukki eli Venäjän presidentti  Vladimir Putin, joka kirjoituksen mukaan on osoittanut, ”miten vähän hän ymmärtää siitä maailmasta, jossa Venäjän talous on – modernista keskinäisriippuvuuksien maailmasta…” .

”Keskinäisriippuvuuksien maailmasta” ei ymmärrä riittävästi pääkirjoittajakaan niin kauan kuin hän etsii globaaliin ongelmaan pääsyitä naapurivaltiosta ja kotitekoisista ratkaisuista. Ekonomistien, poliitikkojen  ja kommentaattoreiden rajoittuneisuus tulee ilmi siinä, että globaaliin kriisiin etsitään ratkaisua yksityisten jäsenvaltioiden toimista huomioimatta kriisien pohjalla olevaa perussyytä. 

Esimerkiksi yleisesti esitettävät ”rakenteelliset uudistukset ”  mielletään kansan enemmistön keskuudessa työttömyysturvaan ja muuhun sosiaaliturvaan kohdistuvina leikkauksina, jotka eivät ratkaise eivätkä paranna itse peruskysymystä eli työn ja pääoman ristiriitaa, jonka viimeksi mainitun keskeinen tuntomerkki on elävän työn (työvoiman) syrjäyttäminen tuotantoprosessista. Yleensäkin on vaikea ymmärtää kuinka talouden tuotanto- ja tuottavuuskysymys voitaisiin parantaa erilaisilla leikkauksilla, siis tuotantoa ja kulutusta supistamalla. 

Kriisiä ei ratkaista pakotteilla 

Venäjän talouteen suunnattavat pakotteet, samoin kuin niiden seurauksena toteutettavat Venäjän vastapakotteet ovat syvenevän talouskriisin oloissa  kaikkea järkeä vailla. Marx totesi, että koko kuvitteellisen pääoman prosessi ”tulee käsittämättömäksi” ja luottojärjestelmä muuttuu ”pelkäksi hourekuvaksi” (Pääoma 3, suom. 1976, s. 470 ja 487). 

Näyttää siltä, että ratkaisevasti "hourekuvamaisen" talouden varaan rakentuvan yhteiskunnan ja valtion johtajat ovat myös taipuvaisia hourailemaan. Joka tapauksessa olisi pystyttävä näkemään ja huomioimaan ero tavanomaisten talouskriisien ja poikkeavien, todella syvien kriisien välillä. Ellei tuota eroa havaita, tilanne on verrattavissa siihen,  että luonnossa esiintyvää merenalaista tsunamia ei eroteta tavanomaisista myrskyistä.

Kun syvällistä kriisiä yritetään hoitaa tavanomaisin kotikutoisin talouspoliittisin keinoin, se on pitkälle samaa kuin jos hengenvaarallista tartuntatautia yritettäisiin hoitaa tavanomaisilla nuhalääkkeillä tai apteekin käsikauppalääkkeillä.

Vuodesta 2008 jatkuneesta talouskriisistä on varoitettu silloin tällöin. Amerikkalainen taloustieteilijä Paul Krugman totesi jo pari vuotta sitten, että meneillään oleva talouskriisi on pidempi ja syvempi kuin 1930-luvun lama. 

Taudin tahallista levittämistä !

Maalaisjärjellä pitäisi ymmärtää, että talouspakotteiden käyttö yleispoliittisten tavoitteiden aikaansaamiseksi on täyttä myrkkyä koko globaalille talousjärjestelmälle. Sehän on vastaavaa kuin jos liikkeellä olevaa infektiota ”torjuttaisiin” uusia infektioita levittämällä. 

Lääketieteessä on (ilmeisesti kantapään kautta) ymmärretty (tai haluttu ymmärtää) paremmin kuin yhteiskuntatieteissä ja yleensä politologiassa, että esim. ebolan kaltaista tautia ei voida  tehokkaasti torjua pelkillä sanktioilla eikä kyseisen maan eristämistoimilla. 

Tuskin kenenkään lääkärin (keskitysleirilääkäriä ehkä lukuun ottamatta) päähän pälkähtäisi ryhtyä pakote- tai kostotoimenpiteenä levittämään tuon taudin siemeniä naapurivaltion asukkaiden keskuuteen. Kuvitteellisen pääoman harhauttamassa kansantaloustieteessä ja politologiassa sen sijaan tuonkaltaisille älyvapaille toimille löytyy laajaa hyväksyntää.

Valtiomiehet ja –naiset juonessa mukana  

”Pähkähullussa Suomessa” maan venäjäpolitiikasta ja pakotepolitiikasta ollaan johtajien toimesta tekemässä tulevan kevään eduskuntavaalien keppihevosta. Pääministeri Alexander Stubb on lausunnoissaan syyttänyt keskustapuoluetta Suomen viemisestä ”harmaalle alueelle”, jossa Venäjään suhtaudutaan ”myönteisemmin kuin Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja sallii”. 

Stubbille on syytä huomauttaa, että Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja sallii tässä suhteessa melko paljon, sillä eräs nimekäs ”harmaan alueen” edustaja, todellinen harmaa eminenssi eli ex-presidentti Urho Kekkonen korosti, että Suomen tulee ulkopolitiikassaan omaksua enemmän lääkärin kuin tuomarin rooli. On ilmeistä, että Suomen kansan enemmistö on edelleen tuolla kannalla, joten siltä suunnalta ei kokoomuksen pussiin lisäpisteitä juuri kertyne. 

Stubbin puoluetoveri, kansanedustaja Kimmo Sasi on syyttänyt Suomi-Venäjä-seuran puheenjohtajaa Paula Lehtomäkeä (kesk.) suoranaisesta ”flirttailusta Venäjän kanssa”. Syytös on omituinen, lieneekö Sasi mustasukkainen vai mistä on kysymys ! 

Lehtomäki oikeilla jäljillä, mutta…

Lehtomäki toteaa (HS 22.12.) perustellusti, että Suomen ulkopolitiikassa täytyy tunnustaa kaksi kysymystä, joista  ensimmäinen on, että Suomen tulee vaikuttaa aktiivisesti EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ja toinen se, että Suomen pitää edelleen hoitaa aktiivisesti hyviä suhteita kaikkiin naapureihinsa.

Lehtomäen näkemykseen on syytä lisätä, että EU:n jäsenvaltioilla täytyy olla oikeus osallistua ja muovata Unionin politiikkaa myös kunkin valtion omista lähtökohdista käsin. Järjetön on sellainen menettely, että EU:n johdon päätöksiä pidetään absoluuttisina tosiasioina, joita jäsenvaltioiden on sokeasti toteltava. Järjenvastainen on käytäntö, jossa EU:n sallitaan pilaavan esimerkiksi Suomen vakiintuneet ulkopoliittiset suhteensa itänaapuriinsa. 

Talouspakotteille sanottava EI

Vaikka Lehtomäki puolustautuu hyvin ”flirttailusyytöksiä” vastaan, hän kuitenkin hämmästyttävän paavillisesti (kuten ilmeisesti keskustapuolue kokonaisuudessaan) pitää kiinni siitä, että Suomen on noudatettava EU:n Venäjä-pakotteita.  ”Kukaan keskustan kansanedustaja ei ole ehdottanut EU-pakotteista irrottautumista”, Lehtomäki vakuuttaa Stubbin syytöksiä vastaan (HS 22.12.).

EU:n Venäjäpakotteiden ja Venäjän vastapakotteiden järjettömyys on kuitenkin sitä luokkaa, että vastuullisten EU-maiden ja niiden hallitusten tulee vaatia noiden pakotteiden poistamista mahdollisimman nopeasti. Noilla pakotteillahan on tuhoavia vaikutuksia EU:n jäsenvaltioiden talouksiin ja samalla Venäjän talouteen. Ekonomistit ja poliittiset päättäjät eivät ole ymmärtäneet eivätkä ottaneet huomioon mahdollisuutta, että käsillä oleva talouskriisi yhä ilmeisemmin osoittautuu sekä pitkällisyytensä että syvyytensä vuoksi sellaiseksi, että kokonaisten kansakuntien rakenteet ovat vaarassa. 

Tällaisessa tilanteessa, jossa kamelin selkäranka on vaarassa murtua  vähemmästäkin, on edesvastuutonta ryhtyä käyttämään talouspakotteita  puhtaasti poliittisten päämäärien saavuttamiseksi. Erityisesti kaikkien työväenpuolueiden tulee ryhtyä vaatimaan talouspakotteiden poistamista, sillä  pakotteet lisäävät työttömyyttä ja iskevät kaikkein pahiten pieni- ja keskituloiseen palkansaajaväestöön, toimihenkilöihin ja eläkeläisiin. 

Ukrainan kriisi Nato-jäsenyyden kannattajien välineenä

Suomen Natoon liittymistä kannattavat piirit  ottavat Ukrainan kriisistä kaiken mahdollisen irti asiansa eteenpäin viemiseksi. Juuri joulun alla presidentti Sauli Niinistön luo Mäntyniemeen kootut päättäjät saatiin toteamaan tai mutisemaan, että kukaan ei ole esittämässä Suomen Nato-jäsenyyttä ”vallitsevissa olosuhteissa”. Mutina on kuitenkin jatkunut tuonkin pakkopäätöksen jälkeen. Toistaiseksi viimeisin villitys on keskustelu siitä, pitäisikö liittymisestä järjestää kansanäänestys vaiko ei.   

 Kansanäänestyksestä ja mielipidetiedusteluista (eri asioissa) on tehty tavallaan kansanvallan korkein ilmenemismuoto. Tässäkin asiassa on kuitenkin havaittavissa ”ketun häntä kainalossa” – menettelyä sikäli, että ensin päättäjien ja poliitikkojen toimesta sotketaan jokin asia niin monimutkaiseksi, että siitä ei kukaan saa selvää. Sen jälkeen päätetään siirtää ”ratkaisuvalta” kansalle, jolta kysytään, pitäisikö esim. eläkeikää nostaa vaiko ei jne.  

Median rummutettua jatkuvasti noston puolesta lopputulos varmistuu. Kansan enemmistö, joka ei millään ole voinut pysyä mukana kabineteissa sovituista eläkeratkaisuun liittyvistä muista yksityiskohdista, äänestää pitkälle ”musta tuntuu” – periaatteella ”joko - tai”- asetelman pohjalta päättäjille mieluisan ratkaisun puolesta. Hiukan kyynisesti voisi kysyä, ehdottaako Suomessa joku ennen pitkää kansanäänestystä  Sote - ratkaisusta tai jätevesilaista.

Kansanäänestys Nato-jäsenyydestä epäilyttää

Nato-kysymyksen kohdalla mahdollinen kansanäänestys on vastaavalla tavalla kyseenalainen kuin muidenkin asioiden osalta. Suomessa poliittisen oikeiston taholta on rummutettu kuukausi- ja jopa jo vuosikausia Ukrainan kriisin  (jossa Yhdysvallat ja EU ovat osallisina siinä kuin Venäjäkin) yhteydessä Venäjän ”vaarallisuuden ja aggressiivisuuden” ”huolestuttavasta” lisääntymisestä. Piiloviesti, oikeastaan avoin viesti on, että Suomen tulisi kiireesti hakea Nato-jäsenyyttä. 

Erityisesti kokoomusministerien hermostuneisuus tässä asiassa paljastaa, että Kokoomus on koko ajan pitänyt Suomen Nato-jäsenyyttä yhtenä ehdottomana päätavoitteenaan. Nyt puolue on hermostunut pelätessään menettävänsä johtavan roolinsa eduskuntavaalien jälkeisessä hallituksessa. 

Tällä selittyy puolueen viimeaikainen poukkoilu, jossa puolueen johtohenkilöt pääministeri Stubbia myöten ja hänen johdollaan yrittävät keksiä oikoteitä ”onneen” eli Nato-jäsenyyteen ja varmistaa ainakin sen, että voimakkaalla ”puhalluksella” aikaan saatu nato-myönteinen tuuli jatkuisi mahdollisimman vinhana jatkossakin. 

Mainiota sivustatukea toimilleen kokoomus saa mm. puolustusministeri Carl Haglundilta (RKP), joka etsii suurennuslasin kanssa merkkejä Venäjän vaarallisuuden lisääntymisestä, mutta ei yksisilmäisyydessään näe mitään huomautettavaa esim. Yhdysvaltain ulkopolitiikassa.   

Ulko- ja turvallisuuspolitiikka puoluepoliittisena keppihevosena

Huolestuttavin piirre asiassa on, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka alistetaan jokapäiväisen puoluepoliittisen kiistelyn välineeksi. Mitä kansanäänestyksen järjestämiseen tulee, se on kaksiteräinen miekka. Meillähän on kokemusta EU-jäsenyyteen liittyvistä kansanäänestyksistä. Jäsenyyttä vastaan pyristelevässä maassa kansaa voidaan äänestyttää uudelleen kunnes poliittisen johdon hyväksymä ”oikea” vastaus saadaan aikaan. 

Tässä yhteydessä nousee esiin kysymys, onko niin suurta asiaa kuin Nato-jäsenyyttä lähdettävä lainkaan käsittelemään kansanäänestyskysymyksenä. Presidentti Urho Kekkonen korosti Tamminiemi-kirjassaan ulkopoliittisen johdon rohkeutta ”toimia oman vakaumuksensa mukaan, jos se tietää , että sen mahdollisuudet arvostella ulkopoliittisia asioita tekevät sen kannan maan tulevaisuuden kannalta oikeaksi - vaikka se poikkeaakin kansan käsityksistä”  (Kekkonen, Urho, Tamminiemi. 1981, viides painos, s.167).

Kekkosen sanat antavat tavallaan aseet molemmille osapuolille, mutta samalla on otettava huomioon Kekkosen voimakas korostus Suomen ”pyrkimyksestä pysytellä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella”. Hän luonnehti tätä pyrkimystä ”Suomen kansan perimmäiseksi pyrkimykseksi” (s. 71). Hän korosti tämän pyrkimyksen merkitystä erityisesti ”nykyisen aseteknologisen kehityksen valossa”, jolloin ”vaara joutua vedetyksi mukaan suurvaltojen välisiin selkkauksiin on entistä suurempi” (s. 27).

Tänäkin päivänä kysymys asettuu, toteuttaisiko Nato-jäsenyys  ”Suomen kansan perimmäistä pyrkimystä” ”pysytellä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella”? Toteuttaisiko se Suomen kansan pyrkimystä olla sotkeutumatta vaarallisella tavalla noihin eturistiriitoihin? Onko järkeä lähteä toteuttamaan kansanäänestysrumbaa näin elintärkeässä asiassa? 

Tässä yhteydessä on syytä yhtyä ulkoministeri Erkki Tuomiojan kantaan, joka (tiettävästi) ei halua päästää Natoa koskevaa kansanäänestystä keskustelun agendalle. 

Presidentit ovat puhuneet

Tätä kirjoittaessa tasavallan presidentti Sauli Niinistö on juuri pitänyt perinteisen uudenvuoden (2015) puheensa. Jollakin tavoin kansalaisen huomio kiintyy kahden naapurivaltion eli Suomen ja Venäjän presidenttien jyrkän erilaisiin näkemyksiin samasta asiasta. Kysymys on tietenkin Ukrainan kriisistä. Niinistö totesi, että Suomen linja Ukrainan tapahtumissa on ollut selkeän johdonmukainen alusta alkaen. ”Tuomitsimme Venäjän suorittaman laittoman Krimin valtauksen heti sen tapahduttua sekä sitten Venäjän toiminnan Itä-Ukrainassa.” 

Presidentti Putin puolestaan ylisti Uudenvuoden tervehdyksessään Krimin ”paluuta kotiin”. Hän luonnehti sitä ”tärkeäksi vaiheeksi Venäjän historiassa”. 

Ulkopuoliselle tarkkailijalle syntyy kysymys, ovatko näin suuret näkemyserot yhteen sovitettavissa edes jotenkin suhteellisessa mielessä. Olisiko näkemyseroa mahdollista pienentää valtion päämiesten välillä?  Nehän poikkeavat nyt ko. kysymyksessä 180 astetta toisistaan.

Niinistön puheesta 

Niinistön puheen Venäjän toimia tuomitsevien sanojen oheen ei tullut Uudenvuoden puheessa juuri lainkaan kritiikkiä esimerkiksi Yhdysvaltain pyrkimyksille lisätä aseellista apua Kiovan hallinnolle. Myös Niinistön lausunto, että ”Venäjä hyvin tietää, että Suomi on ja pysyy osana länttä” tuli suorasukaisuudessaan yllätyksenä tällaiselle Kekkosen ja jo Paasikivenkin ajan kasvatille, sillä siinä määrin olemme tottuneet ajatukseen, että Suomi sijaitsee sekä maantieteellisesti että maailmanpoliittisesti Idän ja Lännen  välissä. Tuo mainittu Niinistön toteamus vaatisi lisäselitystä, ettei syntyisi sellaista paradoksia, että ”Venäjä tietää” asiasta, josta me (ainakaan läheskään kaikki) suomalaiset emme vielä  tiedä.

Vai onko presidentin em. lausunto tulkittava niin kuin joku kommentaattori (Eeva Lehtimäki) jo ennätti tekemään, että tuo lausunto sitoi Suomen nyt lopullisesti Lännen leiriin. Tuo puolestaan herättää kysymyksen, voiko presidentin pelkällä lausunnolla olla jopa geopolitiikkaa uhmaava vaikutus. 

Niinistö totesi myös, että ”Sanomattakin on selvää, että (Naton) jäsenyyttä on aina mahdollista hakea, jos niin haluamme”. Jos minä aikoinaan koulussa olisin kirjoittanut tuollaisen virkkeen, niin äidinkielen opettajani Hilkka Hakala olisi kysynyt, että jos se kerran on sanomattakin selvää, niin miksi se sitten piti sanoa? Joka tapauksessa on muistettava, että presidentin taustapuolueen Kokoomuksen riveistä on jo pitkään annettu ymmärtää, että ”mehän haluamme”. 

Jotenkin noista Niinistön sanavalinnoista, että ”Venäjäkin tietää” ja ”sanomattakin on selvää” syntyi sellainen epäilys, että presidentti meni omin lupineen piirtämään tonttinsa rajaviivaa kauemmaksi kuin mitä yhdessä on sovittu ja mitä presidentin aiempaan nähden rajoitetut valtaoikeudet sallivat. 

Tämä tietysti oli ”iloinen yllätys” kaikille Nato-jäsenyyden kannattajille, että ai näinkös mukavasti tämä nyt onkin! Enpäs tullut aikaisemmin edes ajatelleeksi jne. Tämä iloinen yllättyvyys tuli näkyviin heti Eeva Lehtimäen lisäksi ainakin Ulkopoliittisen instituutin johtajan Teija Tiilikaisen ensikommenteissa (ks. Anna-Liisa Kauhasen kirjoitus, HS 2.1.)

On kovasti toivottavaa, että niin keskeisen tärkeän asian kuin Suomen Nato-jäsenyyttä koskevan kysymyksen yhteydessä presidentin puheen lausumista ei tehdä vallitsevaa käytäntöä eikä edes ohjeistusta tuleville ratkaisuille. On muistettava myös, että presidentti johtaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhdessä  valtioneuvoston kanssa. 

Presidentin luvalla 

Jo ensi tulkinnoista on aistittavissa sellaista henkeä, että presidentti on puhunut ja pulinat pois. Pitkin matkaa on korostettu, että Nato-kysymyksestä on käytävä laaja keskustelu, mutta jos presidentin puheen tulkinta on edellä mainitunlainen, niin sehän on omiaan supistamaan keskustelun hyvin lyhyeksi.  Ääritulkinnassa Natoon oltaisiin menossa presidentin henkilökohtaisella luvalla samaan tapaan kuin aikaisemmin mentiin alaikäisten avioliittoon.

Presidentti Niinistön Uudenvuoden puhetta kuunnellessa jäi kaipaamaan presidentti Tarja Halosen rauhan kysymystä korostavia puheenvuoroja. Jonkinlaista sotilaspoliittista uhoakin ja suulla suuremmalla puhumista oli Niinistön viestissä havaittavissa. ”Olemme vieneet myös Nato-kumppanuutemme uudelle tasolle…” ja ”On mahdotonta ajatella, että unioni vain katseella seuraisi, jos sen jäsenmaata ja aluetta loukataan”. 

Näin varmaan on, mutta onko nyt jotakin jäsenmaata uhattu sillä tavoin , että sinne tarvittaisiin kättä pidempää? Ja missä ja mistä EU:n piiristä tuota kättä pidempää on saatavilla ja missä määrin?

Ehkä lähimmäs aivan rivitason kokoomuspoliitikkoa Niinistö saapui puheensa niissä kohdissa, joissa hän vaati samalla kertaa puolustusmäärärahojen lisäämistä ja rohkaisi leikkauslistojen käyttöönottoa. 

Historian opetuksia

Jos jotakin pitäisi nykyhetkellä muistaa aikaisemmista historian opetuksista, niin Kekkoselta jäi perinnöksi neuvo, että kansainvälisissä suhteissa Suomelle sopisi paremmin lääkärin kuin tuomarin rooli ja vihdoin Paasikiven neuvo, että itäisen naapurivaltiomme kanssa neuvoteltaessa  ei pidä unohtaa, että  neuvotteluosapuoli on sotilaallinen suurvalta.

Presidentti Niinistön ansioksi on luettava hänen aktiivinen roolinsa neuvotteluyhteyden hankkimisessa ja ylläpitämisessä esim. juuri Ukrainan kriisin korkean tason osapuoliin nähden. Tällöin ei kuitenkaan voi syntyä epäselvyyttä eikä illuusiota siitä, minkä ”leirin” edustajana presidentti pääasiallisesti esiintyy.

Suurten yhteiskunnallisten kysymysten äärellä

Suurten yhteiskunnallisten ja maailmanpoliittisten murrosvaiheiden aikana korostuu erityisesti kunkin maan poliittisen johdon rooli. Suurten taloudellisten kriisien vallitessa eivät riitä asioiden kotikutoiset selitys- ja ratkaisuyritykset, vaan tarvitaan talousteorian syvällistä tuntemusta ja asioiden sisäisten lainalaisuuksien löytämistä. Vastaavasti poliittisella ylätasolla ei ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa voida johtaa paikallisen ”siltarumpupolitiikan” (äänten kalastelun jne.) mukaisesti. 

Urho Kekkonen lainasi Tamminiemi– kirjassaan J. V. Snellmanin sanoja (joita myös J.K. Paasikivi  oli henkilökohtaisesti alleviivannut): 

”Täällä esiintyy suuria politiikkoja, jotka näyttävät luulevan, että poliittinen oikeus on sama kuin ovela todistelu kihlakunnan oikeudessa” (Urho Kekkonen, Tamminiemi mt. s. 45) 

Suomenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa  eletään vaihetta, jossa yhden jos toisenkin poliittisella ylätasolla vaikuttavan toimijan kohdalla kysytään ja tullaan kysymään, edustaako hän valtiomiestasoa vai onko hänen kohdallaan enemmän kysymys ”siltarumpu”- ajattelusta ( viimeksi mainittu ajattelu ei tietenkään ole millään tavoin väheksyttävää – varsinkin jos sillanrakentamisen taito ja halu ulottuu laajempiin kokonaisuuksiin kuin sillan rakentamiseen omalla äänestysalueella virtaavan puron yli).

Ja vihdoin kyse ei ole pelkästään poliittisesta ylätasosta, vaan meistä kaikista (tässä tapauksessa Suomi-tasavallan jäsenistä) ja meidän yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tietoisuudestamme. Loppujen lopuksi kansakunnan kollektiivinen tietoisuus  (se hallitseeko sitä siltarumpu- vai valtiomiesajattelu) ratkaisee kansan kohtalon suurissa yhteiskunnallisissa murrosvaiheissa.  

Nyt ei oikein hyvältä näytä

Suomen nykyisessä taloudellis - poliittisessa tilanteessa  on huomattavasti levottomuutta sisältäviä aineksia. Tilanne muistuttaa eräiltä keskeisiltä osin 1930-luvun lopussa ennen talvisotaa vallinneita olosuhteita. Tuolloin kuten tänäänkin oli merkille pantavaa poliittisen oikeiston voimakas vaikutusvalta. 

Sen ohella oli ja on havaittavissa voimakas Venäjävastaisuus, jota silloin niin kuin tänäänkin suorastaan lietsotaan. !930-luvulla vasemmistolaisen työväenliikkeen toimintaoikeuksia rajoitettiin selvästi ja rauhan ja ystävyyden politiikka itäisen naapurin kanssa julistettiin epäisänmaalliseksi toiminnaksi. 

Tänään vastaava toiminta tapahtuu peitellymmin ja taitavammin. Työväenliikkeen voimaa heikennetään mm. luottamushenkilöiden oikeuksia rajoittamalla ja jopa luottamusmiehiä irtisanomalla. Toisinajattelijoihin suhtaudutaan kuin yhteisestä sopimuksesta jyrkän kielteisesti ja tuomitsevasti. Naapurimaa Venäjästä on vaikea sanoa ääneen myönteistä sanaa joutumatta syytetyksi ”flirttailusta” tai jostakin vielä paljon pahemmasta. Naapurimaan päämiehen pilkkaamisesta ja herjaamisesta on tullut lähes kansalaishyve, jolla ”todistetaan” irtautumista ”suomettumisen ajasta” .

1930-luvulla kaksi asiaa eli Suomessa harjoitettu neuvostovastainen ulkopolitiikka ja taantumuksellinen sisäpolitiikka johtivat osaltaan talvisodan tragediaan. 

Myös nykyhetken politiikka Suomessa yhtyneenä todella syviin talouspoliittisiin ongelmiin, saa pelkäämään, että tällä ”menolla” kaikki ei tule menemään hyvin.   

Salonius-Pasternak ja Venäjän miehittämät saaret 

Helsingin Sanomissa ilmestyi 29.12. Ulkopoliittisen instituutin vanhemman tutkijan Charly Salonius-Pasternakin vieraskynä-kirjoitus ”Sotilaallista voimaa voidaan käyttää pelkästään Suomeen”. Se on kuulemma aiheuttanut sosiaalisessa mediassa melkoisen mylläkän ja ulkoministeri Erkki Tuomiojakin on ottanut kantaa kirjoitukseen. 

Suoraan asiaan mennen mainitun kirjoituksen sisältö meinaa kyllä väkisin mennä komedian puolelle. Kirjoittaja ottaa lähtökohdakseen ”skenaarion”, jossa viitataan ”Venäjän  kykyyn” ottaa haltuunsa ”pari Ahvenanmaan saarta” ja näin ”kontrolloida Itämeren ilmatilaa”. 

Varsinainen ongelma syntyy siitä, että veli venäläinen ei suostuisi millään ilveellä lähtemään pois noilta kirotuilta saarilta. Sotilaallista apua jouduttaisiin pyytämään ”sekä Euroopasta että Pohjois-Amerikasta”. Eikä tämäkään vielä riitä. Linnustajien ladatun haulikon tavoin (SR) ”laukeaisi Lissabonin sopimuksen mukainen EU:n avunantolauseke” (se siitä vielä puuttuisi!).

Tästä kaikesta huolimatta venäläiset eivät inahtaisi paikaltaan. Tällä arviollaan kirjoittaja nostaa huomaamattaan ja tahtomattaan venäläiset sotilaat arvoon arvaamattomaan. Mannerheim-ristin arvoinen suoritus puolustaa Suomen aluetta Euroopan, EU:n ja Pohjois-Amerikan maahantunkeutujia vastaan!   

Kirjoittajan mukaan tilanne aiheuttaisi hämminkiä myös EU:n jäsenmaissa. Salonius-Pasternak huokaa, että ”Jokainen unionin jäsenmaa joutuisi pohtimaan valmiuttaan sotaan muutaman suomalaisen saaren takia.”

Taidatkos sen paremmin sanoa!  Kirjoittajan olisi pitänyt vain huomata asia heti kirjoitusta suunnitellessaan, jolloin koko juttu olisi ehkä jäänyt pöytälaatikkoon. Kirjoittaja jatkaa kuitenkin sitkeästi saarten takaisin valtaamiseen liittyvien ongelmien luettelemista. EU:n jäsenmaiden näkemykset eroaisivat toisistaan, syntyisi ehkä riitaa jne. 

Lukijalle syntyy sellainen kuva, että kaiken ympärillä vellovan sekoilun keskellä venäläissotilailla ei ole mitään hätää. He istuvat saarella kuin nalli kalliolla, seuraavat katseella (kuten armeijan ohjesääntö määrää) tapahtumien kulkua ja noudattavat akateemikko Paavo Haavikon ohjetta: poliitikoista ei kannata tehdä komediaa, he tekevät sen itse.

Salonius - Pasternak  tuleekin kirjoitelmassaan siihen sotilaalliselta kannalta masentavaan johtopäätökseen,  että ”Venäjä voisi jopa saavuttaa päämääränsä ilman laukaustenvaihtoa”. Se ei todellakaan olisi mikään ihme kaiken sen sekoilun jälkeen, mitä kirjoittaja kuvaa. Väite on kuitenkin samalla hyvin rohkea ja kieltämättä suorastaan varomaton Suomen Nato-jäsenyyden intomieliseltä kannattajalta, sillä ”ilman laukaustenvaihtoa” syntyy kiusallinen  jatkokysymys: Mihin Natoa sitten enää tarvitaan ?  

Niin Natoa! Se meinasi jo unohtua minulta, mutta ei tietenkään Salonius-Pasternakilta. Kaikki nuo ”parin saaren” takaisin valtaamiseen liittyvät hankaluudet , päällekkäisyydet jne. ratkeavat hänen mukaansa Nato-jäsenyyssopimuksen viidennen artiklan myötä. Se vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä. Joten se on sitten siinä ja kuten uutisten lukija iltaisin sanoo Hyvää yötä ja nukkukaa hyvin!  

Sen verran rohkenen vielä sanoa, että Helsingin Sanomien edesmennyt lyömätön pakinoitsija Origo olisi vähällä vaivalla tehnyt mainion jutun tuosta Salonius – Pasternakin Vieraskynä-kirjoituksesta. Origon ei olisi tarvinnut  tuohon kirjoitukseen montaa yliviivausta eikä omaa lisäystä tehdä kun lukijan silmien edessä olisi juttu, jossa olisi naurussa pitelemistä.

Kaikenlaisia ”skenaarioita” se rajaton kaipuu Naton jäsenyyteen synnyttää! Joku sanomalehti (muistaakseni Keskustan Suomenmaa) parahti mainitusta Vieraskynä-kirjoituksesta, että täytyykö tuollaista tutkimusta rahoittaa veronmaksajien rahoilla. Itsekin tutkijana vastaan ko. lehdelle vastakysymyksellä, että mistä muusta lähteestä kuin veronmaksajien taskuista näitä tutkijoiden oivalluksia voitaisiin rahoittaa !

Ilotulituksen räiskeessä

Juuri tätä kirjoittaessa eletään vuoden 2014 viimeisiä minuutteja. Ilotulitteet räiskyvät asuntomme ympärillä täydellä voimalla. Kyllä tämän kestää, tämä on leikintekoa ydiniskun rinnalla. Radiossa luetaan ääneen Eino Leinon Hymyilevää Apolloa: ”…Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista…”. 

Mieleen tulee ajatus, että voitaisiinko tuo edellä puheena ollut saarten ongelma ratkaista siten, että joku rohkea suomalainen tunnustelija (samanlainen kuin sotamies Viirilä Tuntemattomassa) menisi noiden saarille eksyneiden venäläissotilaiden luo, kilistäisi heidän kanssaan vuoden vaihteen kunniaksi ja sanoisi:    

Menkää pojat kotiin juhlimaan Uutta vuotta !

Me suomalaiset hoidamme nämä saaret niin kuin tähänkin saakka. 

Ei täällä tarvita Natoa eikä täällä tarvita sotahommissa teitäkään. 

S Novim Godom  2015

Seppo Ruotsalainen                      seppo_ruotaslainen.jpg

Eläkepoliittisesta tilanteesta  Suomessa

 

Ns. taitettu indeksi Suomen nykyisessä eläkepolitiikassa koetaan eläkeläisten keskuudessa yhdeksi epäoikeudenmukaisimmaksi menettelyksi niin sanottu taitettu indeksi. Vuoden 1996 alusta käyttöön otettu työeläkkeitä koskeva taitettu indeksi merkitsee sitä, että maksussa olevia työeläkkeitä korotetaan vuosittaisissa indeksitarkastuksissa vain 20 prosentin painoarvolla  ansiotason noususta ja 80 prosentin painolla kuluttajahintaindeksin mukaan.

Tämän seurauksena eläkkeet ovat jääneet tasollisesti huomattavasti, jopa dramaattisesti jälkeen ansio- ja palkkakehityksestä. Sama eläke, joka taitetun indeksi käyttöönoton aattona vuonna 1995 oli 60 prosenttia henkilön tuolloisesta palkasta oli painunut reaalisesti vuonna 2012 enää vain noin 46 prosenttiin vuoden 2012 vastaavasta saman henkilön palkkatasosta.
 

Alussa oli toisin

  Alkuperäisissä työeläkelaeissa 1960-luvun alussa eläkkeiden ostovoima sidottiin kokonaisuudessaan eli 100-prosenttisesti palkkojen eli palkankorotusten kehitykseen. Tämä käytäntö oli voimassa vuosina 1963 – 1976. Tästä käytännöstä siirryttiin ns. Miettusen hätätilahallituksen aikana puoliväli-indeksiin (50/50), jossa eläkkeitä korotettiin vuosittain fifty-fifty periaatteella eli puoliksi palkka- ja puoliksi hintakehityksen mukaan. Tämä menettely oli pääpiirteissään käytössä vuosina 1977-1995.
Puoliväli-indeksi oli sekin jo selvä heikennys aikaisempaan, yksinomaan palkkakehitykseen nojanneeseen korotusmenettelyyn, sillä eläkkeet heikkenivät nyt palkkoihin nähden 0.4 prosentin vuosivauhdilla. Eläkeläisten kannalta oli kuitenkin tulossa vielä pahempaa.
Vuoden 1996 alusta siirryttiin taitettuun indeksiin, jossa eläkkeitä korotetaan enää vain 20 prosenttisesti palkkojen nousun mukaan.   

 

Kiistojen aihe


Taitettu indeksi (20/80) nousi erääksi eduskuntavaalien keskeiseksi kiistan aiheeksi keväällä 2011. Helsingin Sanomat kysyi tuolloin asiaa vaalikoneessaan ja yli kolmannes kysymykseen vastanneista kansanedustajaehdokkaista oli valmis palaamaan taitetusta indeksistä ns. puoliväli-indeksiin (50/50). Jyrki Kataisen (kok) hallitus asetti työryhmän arvioimaan indeksin muutostarpeita eli pohtimaan sitä, olisiko syytä siirtyä puoliväli-indeksiin vaiko pysyttäytyä nykyisessä taitetussa indeksissä (20/80). Työryhmän vetäjäksi kutsuttiin Eläketurvakeskuksen toimitusjohtaja Jukka Rantala.
Tammikuun alkupäivinä 2013 Rantalan ryhmän taholta ilmoitettiin, että työryhmä päätyi nykyjärjestelmän jatkamiseen, siis edelleen eläkeläisiä kurittavan taitetun indeksin käytäntöön. Työryhmässä mukana olleet kolme eläkeläisjärjestöjen edustajaa jättivät päätökseen eriävän mielipiteen, jota ei kuitenkaan sen kummemmin huomioitu.
 

Elinaikakerroin


  Tällä hetkellä nuorempia ikäluokkia uhkaa taitetun indeksin ohella myös eläkkeitä heti lähtötasossaan alentava elinaikakerroin. Elinaikakerroin sisällytettiin vuoden 2005 eläkeuudistukseen ja sen tarkoituksena on pienentää väestön ikääntymisestä aiheutuvaa eläkkeiden ”menorasitusta”. Erityisesti tulevia eläkeläisiä tavallaan rangaistaan siitä, että ihmiset elävät aikaisempaa pitempään (sitäkin voisi kysyä, eikö eliniän piteneminen voisi olla pikemminkin palkitsemisen kuin rankaisemisen arvoinen asia ?)
Elinaikakerroin leikkaa raskaasti erityisesti nuorempien ikäluokkien tulevia eläkkeitä. Elinaikakerroin on vuoden 2010 alusta alkanut vaikuttaa ensimmäiseen eli vuonna 1948 syntyneiden alkaviin eläkkeisiin noin yhden prosentin alenemalla bruttoeläkkeen määrästä. Sosiaali- ja terveysministeriön vuodelle 2013 vahvistaman elinaikakertoimen mukaan vuonna 1951 syntyneiden alkavia vanhuuseläkkeitä pienennetään runsaalla kahdella prosentilla. 
Kerroin syö sitten vuosi vuodelta yhä nuorempien ikäluokkien eläkkeitä yhä enemmän siten,  että (mikäli väestön ikääntyminen etenee nykyiseen tapaan) vuonna 1980 syntyneiden alkavista eläkkeistä arvioidaan vähennettävän jopa 17 prosenttia, minkä voi korvata tekemällä lisätyötä 25 kuukautta eli runsaat kaksi vuotta. 

 

Eläkeikää vaaditaan  nostettavaksi ylöspäin

Eräs ajankohtainen asia ja erityisesti työnantajapuolen (EK:n) vaatimus koskee vanhuuseläkkeen alaikärajan korottamisesta nykyisestä 63 vuodesta 65 ikävuoteen.

Vaatimusta perustellaan keinona valtion ja kuntien talouden kestävyysvajeen ratkaisemiseksi. Keskustelua asiastaon käyty kiihtyvään tahtiin helmikuusta 2009 lähtien, jolloin tuolloinen pääministeri Matti Vanhanen (Kesk.)esitti Rukan hiihtoretkellään  mainitunlaista eläkeikärajan korotusta.

Eräs keskeinen vastaväite edellä mainitulle vaatimukselle on, että mainittu eläkeiän korotus voisi käytännössä alkaa toteutua aikaisintaan vasta vuoden 2017 alusta, joten sillä ei olisi tähän nykyisin vallitsevaan kestävyysvajeeseen käytännössä juuri mitään vaikutusta.  

Kansan päätä käännetään

 
Yle uutiset kysyi vuoden 2012 lopulla tuhannelta suomalaiselta, mikä olisi paras keino pidentää työuria. Vastaajista vain vajaat kaksikymmentä prosenttia olisi ollut valmis nostamaan eläkeikää (Yle uutiset 26.12.12).
Kestävyysvajeeseen ja 100 miljardia hipovaan valtionvelkaan ( joka sälytetään tavallisten kansalaisten ja veronmaksajien syyksi) viittaamalla ja vetoamalla työnantajapuolen propaganda on mennyt kiitettävän nopeasti läpi myös tiedotusvälineissä. 
Nyt elokuussa 2013 Ylen Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan pieni enemmistö kansalaisista hyväksyisi myös eläkeiän alarajan noston 65 ikävuoteen yhtenä ”kymmenestä eniten julkisuudessa olleesta rakenteellisesta uudistuksesta” (Yle Uutiset 18.8.13). Kun vaihtoehdoksi tarjotaan kyselyssä vain toinen toistaan huonompia ”rakenteellisia” vaihtoehtoja, niin jokuhan niistä on kyselyyn osallistujan valittava vaikka vasten tahtoaankin. 

Farssin piirteitä

Eläkeikää koskevassa keskustelussa on farssin piirteitä. Eläkeasioissa harhaanjohdetusta  ja monista yksityiskohdista pimennossa pidetystä ”kansasta” ollaan nyt tekemässä eläkeasioiden ylintä asiantuntijaa ja auktoriteettia, jonka käsiin jätetään talouden kestävyysvajeen ”ratkaiseminen” eläkeikäkysymyksen avulla. 

Eläkeasioiden ratkaisumallit  on ulkoistettu tutkijoilta ja asiantuntijoilta ”kansalle”. Tämä lienee eräänlainen entisaikojen kansankokousten huutoäänestyksen moderni versio.   Erityisesti keskusta ja oikeisto eivät tietenkään jätä tällaista tilaisuutta hyodyntämättä. Kokoomuksen puoluesihteeriTaru Tujusen johdolla opastetaan sormi pystyssä erityisesti demareita, että noudattakaapas nyt kansan tahtoa ja nostakaa eläkeikää!

Valtiovarainministeriön ylijohtajan Jukka Pekkarisen johtama työryhmä kartoittaa tämän vuoden loppuun mennessäedellisen vuonna 2005 voimaan tulleen suuren eläkeuudistuksen vaikutukset. Ihmetystä herättää se, että melko äskettäin (2005) toteutetun suuren eläkeuudistuksen jälkeen seuraavan ”suuren eläkeuudistuksen” pitäisi uusine heikennyksineen tulla voimaan jo viimeistään vuoden 2017 alusta. Voimakkaana taustalla esiintyvänä motiivina tuntuu olevan eläkeläisten saavutettujen etujen leikkaaminen.
 

 Eläkeiän nosto ei ratkaise kestävyysvajeen ongelmaa

Valtion ja kuntien talouden kestävyysvajeen ratkaisemisessa  on keskeisessä asemassa kansantalouden työllisyys eli mitä korkeampi on työllisyysaste, sitä parempi on julkisen talouden tila. Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen johtajan Jaakko Kianderin mukaan (nettikolumni 23.2.2012)  kestävyysvaje häviäisi lähes kokonaan, jos työllisyysaste saataisiin nykyisestä 69 prosentista nousemaan vähitellen yli 75 prosentin tasolle. Uusia työpaikkoja tarvittaisiin tämän tavoitteen saavuttamiseksi nettomääräisesti noin 250 000.
 

Maan hallituksen tulisi yleisen vanhuuseläkeikärajan nostamistavoittelun sijaan keskittää voimat uusien työpaikkojen luomiseen erityisesti nuorille työntekijöille. Huippukorkealla olevaa nuorisotyöttömyyttä ei torjuta sillä, että yritetään väkisin ja mekaanisella lain muutoksella pysyttää töissä ikääntyneet ja sairaat työntekijät. 
 
Työuria lyhentäviä keskeisiä tekijöitä ovat työttömyys ja työkyvyttömyys sekä pitkä opiskeluaika. Työurien pidentämistä ajatellen parannusta pitäisi saada aikaan nimenomaan näillä osa-alueilla. Työkyvyttömyyseläkkeelle jäädään Suomessa nyt keskimäärin 52-vuotiaina, eikä tätä tosiasiaa voida muuksi muuttaa millään yleisellä vanhuuseläkkeen alaikärajan korotuksella 63:sta ikävuodesta ylöspäin.
 
Ainoa parannuskeino tässä suhteessa on huomion kiinnittäminen työolosuhteiden parantamiseen sekä työterveyshuollon ja yleisen terveydenhoidon tason kohottamiseen. Erityisesti nuorten työllisyysasteen kohottaminen on tärkeää myös mielenterveysongelmien, syrjäytymisen (syrjäyttämisen)  ja ennenaikaisen eläköitymisen torjumiseksi. Opiskeluaikojen lyhentämistä ei edistä esimerkiksi hallituksen vaatimus opintotuen alentamisesta. 

Suomessa on jo käytössä elinajanodotteeseen perustuva eläkeikä

 Vuoden 2005 eläkeuudistuksessa otettiin käyttöön eläkkeitä heti lähtötasossaan alentava elinaikakerroin. Kertoimen käyttöönottoa perusteltiin väestön ikääntymisellä. Ensimmäinen ikäluokka, jonka eläkkeitä tuo kerroin pienentää ovat  vuonna 1948 syntyneet, joiden alkavia eläkkeitä leikataan noin yhden prosentin alenemalla.
 
Elinaikakerroin leikkaa tulevien eläkeläisikäluokkien alkavia eläkkeitä (mikäli väestön ikääntyminen jatkuu nykyisellä tasollaan) sitä jyrkemmin mitä nuoremmista ikäluokista on kysymys. Niinpä Eläketurvakeskuksen arvion mukaan vuonna 1967 syntyneiden (jotka tulevat 63 vuoden ikään vuonna 2030) alkavia eläkkeitä leikataan 11 prosentilla. Tuon aleneman voi korvata tekemällä lisätyötä 16 kuukautta. Vuonna 1977 syntyneiden (jotka ovat eläkeiässä vuonna 2040) eläkkeitä leikataan 15 prosentilla ja heidän pitäisi tehdä lisätyötä 23 kuukautta eli noin kaksi vuotta eliminoidakseen elinaikakertoimen alentavan vaikutuksen.  

Siis jo nykyisen käytännön vallitessa (jossa eläkeikä on joustava ikävuosien 63-68 välillä) täyden eläkkeen saa ennusteen mukaan vuonna 2060 vasta 67-vuotiaana. EU-komissio ja OECD ovat vaatineet, että Suomessa täyteen eläkkeeseen oikeuttava vanhuuseläkeikä on sidottava elinajanodotteeseen ja tämä ikä on asteittain nostettava 67 vuoteen. Ilmarisen toimitusjohtaja Jaakko Kiander on todennut, että noille järjestöille voitaisiin vastata,  että tämä vaatimus on täällä jo toteutettu vuoden 2005 eläkeuudistuksella.   

Alaeläkeikärajan nostamisvaatimuksille ei ole nykyiseen kuntien ja valtion talouden kestävyysvajeeseen juuri mitään vaikutusta. Kaukaisempaa tulevaisuutta ajatellen on kohtuutonta vaatia eläkeiän nostoa elinajanodotteeseen vetoamalla tilanteessa, jossa elinajanodote on jo kertaalleen huomioitu. Eihän kaksinkertaista verotustakaan voida hyväksyä. Tosin tässä suhteessa Suomessa on kaikki mahdollista, sillä työeläkkeen saajiin sovelletaan itse asiassa kolminkertaista (kolmeen kertaan tapahtuvaa) verotusta työeläkemaksun veroksi manipuloimisen keinoin.  

Kansaneläkkeessä on jo 65 ikävuoden alaraja

 
Vanhuuseläkkeen alaikärajan nostamisvaatimukselta 65 ikävuoteen vie pohjaa myös se tosiasia, että kansaneläkkeiden kohdalla on jo nyt voimassa  65 ikävuoden raja. Kansaneläkkeen saajia oli maassa vuonna 2010 noin 676 000, joista noin 90 000 sai täyttä kansaneläkettä. 
 
Kansaneläkkeen täysi määrä on tällä hetkellä (v.2013) 630 euroa kuukaudessa. Parisuhteessa oleville se on 558 euroa. Täyttä kansaneläkettä voi saada vain silloin kun saajalla ei ole lainkaan työeläkkeitä tai työeläkkeiden bruttomäärä on enintään 55,62 euroa  kuukaudessa. Jos työeläkkeitä on enemmän, kansaneläke pienenee tai sitä ei saa lainkaan. Tuloraja, jolla ei enää saa kansaneläkettä on 1302 euroa yksinäisellä ja 1160 euroa parisuhteessa olevalla kuukaudessa.
 
Takuueläkettä maksetaan henkilöille, joiden kokonaiseläke on pienempi kuin takuueläkkeen täysi määrä, joka viimeksi mainittu on (v.2013) 738,82 euroa.
 
Edellä todetut kansaneläkkeiden ja takuueläkkeiden tasot ovat niin matalat ja niin paljon EU:n määrittämän köyhyysraja (1.150 euroa kuukaudessa bruttona) alapuolella, että ainoa todellinen keino on pienten eläkkeiden tuntuva tasokorotus. Mitkään nykyiset indeksitarkistukset eivät tehoa köyhyyden vähentämiseen etenkin kun otetaan huomioon, että  kansaneläkkeitä korotetaan vain hintakehitykseen perustuvalla kansaneläkeindeksillä.
 

Eläkeikä ei jousta kansaneläkkeessä  eikä takuueläkkeessä

  Väite, että Suomessa olisi joustava eläkeikä ikävuosien 63-68 välillä pitää paikkansa vain työeläkkeiden, mutta ei kansaneläkkeiden osalta. Jos pientä työeläkettä saava kansaneläkkeensaaja jää eläkkeelle 63-vuotiaana hänen kansaneläkettään pienennetään 0.4 prosentilla kuukaudessa eli 4.8 prosenttia vuodessa ja 9.6 prosenttia 65 vuoden ikään saavuttaessa. Alenema on pysyvä koko eläkkeellä olon loppuajan. Tätä samaa käytäntöä sovelletaan myös ns. takuueläkkeeseen.
 
Monet pienituloiset henkilöt (erityisesti naiset, joiden työura on katkeillut synnytysten ja lastenhoidon seurauksena) joutuvat eläkealeneman vuoksi jatkamaan vastoin tahtoaan ja terveytensä vaarantaen työntekoa vielä 63 ikävuoden jälkeen.
 
 Vastaava ilmiö tultaisiin ilmeisesti näkemään vielä huomattavasti laajemmassa mittakaavassa työeläkejärjestelmän piirissä, mikäli  eläkkeen saamisen alaikäraja nostettaisiin 63:sta 65:een.  
 

 

Työeläkevarat ja niihin liittyvät epäkohdat

  Lakisääteisten työeläkesijoitusten yhteinen kanta oli TELAn tietojen mukaan vuoden 2012 lopussa 149.5 miljardia euroa. Kun siihen lisätään säätiöiden ja kassojen lisäeläketurva 4,4 miljardia euroa, eläkevarat nousivat yhteensä 154 miljardiin euroon 31.12.2012. Kasvua edellisvuoteen oli vuonna 2012 poikkeuksellisen paljon eli 13.3 mrd euroa eli 9.8 prosenttia. Työeläkemenot  olivat samanaikaisesti 22 mrd euroa eli eläkevarat olivat 7.5-kertaiset eläkemenoihin verrattuna.  
Puheet ”eläkepommista” ja eläkevarojen loppumisesta ovat omituisia sitä taustaa vasten, että erityisesti eläkejohtajien toimesta eläkejärjestelmää kohdellaan eräissä suhteissa kuin viimeistä päivää eläen.  

 

Ylikorkeat hallinnon kustannukset

 
154 miljardin euron omaisuus on mahdollistanut rahastojen hoidosta vastaavien eläkeyhtiöiden hallinnon paisumisen kohtuuttomiin mittoihin. Eläketurvakeskus asetti ulkopuoliset asiantuntijat arvioimaan Suomen työeläkejärjestelmän toimivuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Vuoden 2012 alussa valmistuneesta selvityksestä ilmenee,  että suomalaisen  työeläkejärjestelmän hallinnon kustannukset ovat prof. Keit Ambactsheerin mukaan huomiota herättävän korkeat vertailuvaltioiden kustannuksiin verrattuina (Pekka Auvinen, TyEL-järjestelmään ja eläkeyhtiöiden hallintoon liittyvät korjaustarpeet. Alustus 23.4.2013).  

Työeläkejärjestelmän hallinnon kustannukset ylittävät noin 48 eurolla keskimääräiset kulut vakuutettua kohti. Noin 3,6 miljoonan vakuutetun ylimääräisiksi kustannuksiksi tulee yli 170 miljoonaa euroa, joka on siis pois vakuutetuilta. Vertailun vuoksi paluu ”taitetusta indeksistä” (20/80) keskiväli-indeksiin (50/50) tulisi maksamaan noin 125 miljoonaa euroa vuodessa, mikä on vain noin 0,1 prosenttia eläkevaroista ja reilusti alle sen, mikä nyt käytetään ylimääräisiin hallintokuluihin.   

 

Asiakashyvitykset  yrityksille

 Työeläkevakuuttajien toimitusjohtaja Suvi- Anne Siimes totesi taannoin antamassaan lehtihaastattelussa (Nykypäivä 19.10. 2012), että työeläkevarat on tarkoitettu yksinomaan työeläkkeiden maksuun, eikä niitä voida käyttää muuhun. Siimeksen näkemys näyttää olevan lähes pelkkä haavekuva, sillä työeläkevaroja (yhteensä siis 154 mrd euroa) käytetään lisääntyvässä määrin vakuutusyhtiöiden keskinäiseen kilpailuun asiakkaista.   

Tämä tapahtuu siten, että eläkeyhtiöt palauttavat palkansaajilta keräämään ”ylimääräisiä” työeläkemaksuja niin sanottuina asiakashyvityksinä yritysasiakkailleen ( siis yrityksille, jotka ovat vakuuttaneet työntekijänsä ko. eläkeyhtiössä). Eläkeyhtiöt kilpailevat keskenään siitä, kuka niistä myöntää edullisimmat hyvitykset ja houkuttelee siten uusia yrityksiä asiakkaikseen.  

Mainittujen asiakashyvitysten myöntäminen tarkoittaa itse asiassa eläkevakuutusmaksujen alennuksia niitä saaville yrityksille, kyseiset luovutetut varat ovat pois eläkkeiden osuudesta ja siten osasyynä eläkkeiden tason mataluuteen (ja siitä seuraavaan kataluuteen).  
Asiakashyvitysten määrä on noin 200 miljoonaa euroa vuodessa eli noin yksi prosentti vuosittain maksettavista työeläkevakuutusmaksuista. Silläkin rahalla voitaisiin tehdä jo yhden vuoden indeksikorjaus työeläkkeisiin.
 

 

Epäkohtiin ei ole puututtu  

Suomen Eläkeläisten Edunvalvontayhdistys SEDU ry on kiinnittänyt huomiota edellä todettuihin työeläkejärjestelmässä esiintyviin hallinnollisiin ja muihin epäkohtiin mm. 28.1.2013 päivätyssä vetoomuksessaan Sosiaali- ja terveysministeriölle. Kaikki vetoomukset ja valitukset epäkohdista ja epäoikeudenmukaisuuksista näyttävät kuitenkin valuvan päättäjien käsistä kuin vesi hanhen selästä.  

Kun huomioidaan edellä aiemmin mainitut 170 miljoonan euron ”ylimääräiset” hallintokulut (siis normaalien hallintokulujen yli selvästi menevät kulut) ja 200 miljoonan euron asiakashyvitykset lähestytään 400 miljoonan euron ylimääräisiä kustannuksia, jotka ovat suoraan eläkeläisten etujen vastaisia.  
Unohdetaan, että työeläkevarat kuuluvat työntekijöille ja eläkeläisille, joiden työnsuorituksesta 150 miljardin potti on syntynyt. Vallankäyttäjät pitävät työeläkevaroja ominaan. Vähän julkisuudessa ollut tosiasia on myös, että työeläkevarat ovat valtion velkojen vakuutena ja Suomen kolmen A:n luokituksen varmistajana.  

Edellä sanottuun viitaten voidaan pitää jokseenkin uskomattomana sitä, että suomalainen ”hyvinvointivaltio” ja sen johtajat eivät pysty (tai eivät halua pystyä) korjaamaan edes kaikkein pienituloisimpien asemaa. Tämänhetkisen EU:n määrittämän köyhyysrajan (bruttona 1.150 euroa kuukaudessa)  alapuolella elää puolet Suomen 1.4 miljoonasta eläkeläisestä eli noin 700 000 kansalaista.   
Lukemattomien kansalaisten hädän ja turvattomuuden vastapainona on markkinatalouden  ahneus ja pröystäily. .  

 

Eläkejohtajien palkat ja bonukset

 


Eläkeyhtiöiden johtajien päätähuimaavista palkoista ja palkkioista on vihdoinkin alettu puhua julkisuudessa edes vähän. Tässä on turha ryhtyä pidempään luettelemaan noiden palkkioiden lukuja ja määriä, mutta tulkoon mainituksi pari äskettäin esiin nostettua tapausta 
 
Tuomo Pietiläisen kirjoitus ”Eläkejohtajille lisäbonuksia” (HS 12.8.13) oli korutonta kertomaa. Kirjoituksen mukaan Ilmarisen toimitusjohtajaa Harri Sailasta on päätetty palkita yhteensä 268 680 eurolla vuosien 2010-2012 saavutuksista. Tavallisia bonuksia  Sailas on saanut mainitulta ajalta 387 000 euroa ja peruspalkkaa luontoisetuineen 1.5 miljoonaa euroa.  

Eläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja Matti Vuoria on saanut tavallisia bonuksia vuosilta 2010-12 yhteensä 758 000 euroa ja peruspalkkaa luontoisetuineen 1.6 miljoonaa euroa. Lisäbonuksia hän tulee nostamaan vuodesta 2013 lähtien vuosittain noin puoli miljoonaa euroa.
 

Rahat yritysten ja työntekijöiden rahapussista !

 
Pietiläinen vahvistaa kirjoituksessaan, että palkat, bonukset ja lisäbonukset maksetaan työeläkejärjestelmästä, jonne rahat tulevat työnantajayritysten ja työntekijöiden rahapussista. Työeläkejohtajille maksetaan myös tavallista työeläkettä paremmin karttuvaa lisäeläkettä, joka niin ikään aiheuttaa lisäkustannuksia eläkejärjestelmälle.
 
Näistä eläkejohtajien bonuksista ja lisäpalkkioista on puhuttu ja kirjoitettu jo pitkään, mutta mitään ei ole tehty asian korjaamiseksi. Olisiko syytä pistää liikkeelle nimienkeräysadressi, jossa yritettäisiin puuttua tähän huutavaan epäkohtaan ja epäoikeudenmukaisuuteen?
Juuri nyt voisi olla sellainen aika, että ko. adressi voisi saada voimakasta tuulta siipiensä alle kun sadat tuhannet eläkeläiset sinnittelevät pienten eläkkeidensä varassa päivästä päivään.
 
Eikö paikallaan olisi vaatimus, että eduskunta säätää lain, joka estää ylisuurten palkkioiden maksamisen eläkejohtajille (ainakin tällaisena taloudellisen kriisin aikana, jota nyt elämme) ? Eduskuntahan on maan korkein lakiasäätävä elin, miksei se voi puuttua tällaiseen epäkohtaan? Ellei eduskunta pysty tai ellei eduskunnan kautta pystytä vaikuttamaan eläkeyhtiöiden ja niiden johtajien toimintoihin, herää kysymys, mihin eduskunta ylipäätään voi puuttua vaiko mihinkään.
 
 

Eläkeläiset mukaan todelliseen päätöksentekoon !


 
SAK on työehtosopimuspoliittisia neuvotteluja käydessään viitannut usein miljoonajäseniseen voimaansa. Voidaan kysyä, että eikö yhtä lailla eläkeläisten 1.4-miljoonaisella joukolla ole vastaava oikeus vaatia pääsyä asioista todella päättäviin neuvottelupöytiin? Tulopoliittisissa ratkaisuissa tarkastellaan ainoastaan 2,3 miljoonan palkansaajan ostovoimaa, mutta 1,4 miljoonan eläkeläisen asiat pidetään lähes täysin pimennossa.  Eläkeläisillä on paitsi määrällinen myös laadullinen ja moraalinen oikeutuksensa päättää omista asioistaan. Sanoihan akateemikko Paavo Haavikko monien viisaiden ajatustensa ohessa myös tämän:
 
”Jos me saisimme seniorien senaatin, se voisi toteuttaa parhaimmiston, siis parhaitten ajatuksia” (Haavikko, Paavo, EI. Siis kyllä. WSOY. Helsinki 2006, s.33).  
Kirjoittaja on valtiot. tri. ja erikoistutkija
 
(kirjoitus perustuu ”Vanhuspolitiikka valokeilassa”-seminaarissa Turussa 20.9.2013 pidettyyn alustukseen)  
 

Seppo Ruotsalainen

Suomen ja Kreikan välisestä ”vakuussopimuksesta” seppo_ruotaslainen.jpg

 "Hepreaa.."

Suomi ja Kreikka sopivat alkuvuodesta 2012 vakuusjärjestelystä, jossa Suomi vaati vakuuksia lainoilleen euroryhmän myöntäessä Kreikalle lainaa. Valtiovarainministeriö julisti sopimuksen aluksi salaiseksi vetoamalla järjestelyyn osallistuneiden pankkien liikesalaisuuteen.

Asiakirja oli pitkään kassakaapissa lähinnä vain kansanedustajien luettavissa  englanninkielisenä versiona (sisällön monimutkaisuuden vuoksi julkaisukieli olisi voinut olla vaikka heprea).

Toukokuun puolivälissä 14.5. 2013 korkein hallinto-oikeus (KHO) kumosi valtiovarainministeriön salaamispäätöksen todeten Kreikka-asiakirjat julkisiksi.  Julkistamispäätöksen jälkeen ovat ”vakuuteen” liittyvät puutteet ja heikkoudet tulleet yhä selvemmin esiin. Niinpä ”vakuusjärjestelyksi” sanotussa asiakirjassa ei mainita lainkaan sanaa ”vakuus” tai ”vakuuksia”.

 

”…ja loput kirjeessä…”

Vakavimman huomautuksen mukaan asiakirja ei ole lainkaan sopimus, vaan Kreikan silloisen valtiovarainministerin Evangelos Venizelosin helmikuussa 2012 lähettämä kirje, jonka valtiovarainministeri Jutta Urpilainen on allekirjoittanut.

KHO:n julkistamismääräyksen jälkeen valtiovarainministeriö viivytteli  vielä kaksi viikkoa ennen kuin julkisuuspakon edessä julkisti kaikki Kreikka-vakuuksiin liittyvät asiakirjat.

Väkisin herää kysymys, liittyykö asiakirjoihin jotakin hämärää ja kertooko vakuusmenettelyn ympärillä vellova spekulointi siitä, että vakuuksien hakeminen hätälainoille on ylipäätään mahdoton (tai lähes mahdoton) tehtävä. Vastausta on tässäkin tapauksessa syytä hakea marxilaisen talousteorian suunnalta.

 

Marx ja Sismondi hätiin

Edellä mainittu epäilys erityisesti hätälainojen ”vakuuttamisen” mahdollisuudesta vahvistuu kun tarkastelee velkakirjojen olemusta sellaisena kuin Karl Marx sen näki jo kauan sitten. Hän kirjoitti Pääoman kolmannen kirjan luvuissa  ”Rahapääoma ja todellinen pääoma” (luvut 30-32) seuraavasti:

”Nämä velkakirjat, jotka on laadittu alun perin lainaksi otettua ja kauan sitten kulutettua pääomaa varten, nämä hävitetyn pääoman paperiset kaksoiskappaleet toimivat haltijalleen pääomana sikäli kuin ne ovat myyntikelpoisia tavaroita ja voidaan näin ollen muuttaa takaisin pääomaksi” ( Marx 1976, s.474, vahvennus SR).

Asiaa analysoidessaan Marx lainaa sveitsiläistä taloustieteilijää Simonde de Sismondia (1773-1842), joka kirjoitt

”Valtion velkapaperit eivät ole mitään muuta kuin se kuviteltu pääoma, joka edustaa velkojen maksamiseen määrättyä vuositulon osaa. Vastaavan suuruinen pääoma on tuhlattu; ja se määrittää lainasumman, mutta valtion velkapaperi ei edusta tätä pääomaa, sillä tuota pääomaa ei ole ylipäätään enää olemassa” (ks. Marx 1976, s. 473, alaviite  6; vahvennus SR).

 

Kuinka vakuuttaa sellaista mitä ei ole ?

Nyt Kreikan kanssa tehdyssä vakuussopimuksessa on Suomen osalta ongelmana kysymys: kuinka vakuuttaa sellaista (menneeseen kulutukseen käytettyä) pääomaa mitä ei sopimushetkellä enää ole olemassa.

 

Velkakirjoja laaditaan mm. siksi, että tavanomaisesti sanoen  on ”syöty enemmän kuin tienattu”. Niinpä Suomen vuoden 2013 talousarvio (budjetti) on kahdeksan miljardia euroa alijäämäinen ja sen täyttämiseksi otetaan velkaa, mutta mikään Suomelta velkakirjoja ostava maa ei voi vaatia erillisiä vakuuksia sen varmistamiseksi, että Suomi maksaa velkansa takaisin.

Lähes ainoa tae velkojaan takaisin odottaville on Suomen kolmen A:n luokitus ja sekin on jokseenkin abstrakti tae. Suomi joko pystyy tai ei pysty maksamaan velkansa takaisin .Sama koskee Kreikkaa tai mitä muuta valtiota tahansa. Jos Suomi haluaisi vakuuttaa nuo edellä mainitut kulutukseen jo käytetyt 8 miljardia, se joutuisi ottamaan uutta velkaa, mikä puolestaan olisi taas vakuutettava jne.

 

Jälkikäteistä vakuushaikailua

Suomen nykyhallituksen jälkikäteinen vakuushaikailu palauttaa yksilötasolla mieleen jutun, jossa nimekkäältä kirjailijalta kysyttiin, mihin tämän saama apuraha oli käytetty. Kirjailijan kerrotaan vastanneen, että ”viinaan ja loput portsarille”. Sama kirjailija irvaili myöhäsyntyisille  kysymyksille eräässä runossaan, jossa hän aluksi matkii käen kukuntaa ja heittää sitten ilkikurisen kehotuksen: Kysy kekrinä käkiä!  (kekri on vanha perinteinen suomalainen juhla, joka ajoittuu marraskuun alkuun, jolloin lienee melko turha odottaa käen kukkumista).

 

Aiheetonta hehkutusta

Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen hehkutti eduskunnassa heti KHO:n julkisuuspäätöksen jälkeen, että Suomi on vakuussopimuksen muodossa tehnyt historiaa ja että mikään muu maa ei ole tällaista vakuutusta saanut aikaan. Lievän kyynisesti  voitaisiin  huomauttaa, että mikään muu maa ei ole lähtenytkään yhtä hulluun yritykseen.

Muut euromaat eivät moiseen yritykseen lähteneet ja kielsivät Kreikkaakin lähtemästä. Kreikka kieltäytyikin valtiona osallistumasta sopimukseen ja sopimus on jäänyt vain Suomen valtion ja neljän kreikkalaisen pankin väliseksi sopimukseksi.

 

Sopimuksen monimutkainen sisältö

Kreikan velkakirjat vaihdettiin korkeimman luottoluokituksen omaavien maiden velkakirjoihin perustuvaksi varallisuudeksi ja samalla Suomen vakuuksiksi sitä mukaa kuin Kreikan valtio nostaa sille myönnettyjä tukilainoja.

Näiden ”vakuuksien” arvo vastaa 40 prosenttia Suomen Kreikalle antaman tukipaketin määrästä. Loput 60 prosenttia on määrä kerätä velkakirjojen korkotuotoilla siten että ne 30 vuoden kuluessa kerryttäisivät vakuuden vastaamaan Suomen Kreikalle takaamaa koko lainaosuutta eli 2.2 miljardia euroa.

Ensimmäiseksi tulee mieleen, että 30 vuoden mittainen takaisinmaksuaika tuntuu ikuisuudelta ottaen huomioon, että silmiemme edessä jyllää koko ajan eurokriisi aiheuttaen jatkuvia ”yllätyksiä” esim. uusien hätäavun tarvitsijoiden muodossa. 

Eräs fakta on myös, että 30 vuoden kuluessa inflaatio syö sopimuksen rahallista arvoa.

Sopimusta tehtäessä laskettiin, että vakuutena oleva pääoma tuottaisi 30 vuoden aikana keskimäärin kolme prosenttia vuodessa. Alku ei ole ollut lupaava, sillä vuotuinen tuotto on sopimuksen teon jälkeen ollut vain 0.5 prosenttia. Syynä heikkoon kehitykseen on ollut eurokriisi (eli oikeammin  kapitalismin kriisi) koska sijoittajat eivät epävarmoina aikoina ole halukkaita investoimaan varsinkaan reaalitalouteen.

 

Epäloogista menettelyä

Edellä sanottuun liittyvä eräs kysymys on Suomen (ja muidenkin euromaiden) epälooginen käyttäytyminen suhtautumisessa taloudelliseen kriisiin ajettujen maiden avustamiseen.

Samalla kun Suomen istuva hallitus yrittää vakuuttaa ja lohduttaa kansalaisia (veronmaksajia) sillä, että Suomi saa lainarahansa takaisin 30 vuoden kuluttua, se samanaikaisesti tukee Kreikan laina-aikojen pidentämistä 15 vuodella ja korkojen maksun lykkäämistä 10 vuodella. Päätös tarkoittaa, että Kreikan viimeisin lainan lyhennys on vuonna 2058 !

Edellä sanotun perusteella on helppo yhtyä Oulun yliopiston dosentin Hannu Kahran epäilykseen koskien Kreikan tukemisen järkevyyttä: ”Kreikalla ei ole halua eikä kykyä maksaa velkojaan” (Urpilainen: Salaaminen oli…  HS 15.5.-13).

EU-maiden päättäjien äskettäisessä Dublinin kokouksessa päätettiin myös pidentää Portugalin ja Irlannin Suomen tuen takaisinmaksuaikaa seitsemällä vuodella. Samanaikaisesti luottamus erityisesti Slovenian talouteen on heikentynyt.

 

Pyrrhoksen voitto

Maan hallituksen ja vakuussopimuksen puolustajien taholta on esitetty ja toisteltu, että  Suomella on nyt konkreettisena saavutuksena Kreikka-vakuuksia Lontoossa investointipankin tilillä vajaat 892 miljoonaa euroa. Kun Kreikka on nostanut kaikki ERVV-lainansa vakuus nousee 925 miljoonaan euroon.

Ministeri Urpilainen on sanonut, että keskustapuolue oli edellisen hallituksen mukana hyväksymässä miljardin euron hätälainat ilman vakuuksia. Pata kattilaa soimaa ja noiden väitteiden ja vastaväitteiden ristitulessa paljastuu kuin sivumennen koko eurokriisin hoidon tähänastinen katastrofaalinen välitilinpäätös.

Hallituksella ei ole ”vakuussopimuksen” osalta mitään syytä rintoihinsa lyömiseen. Ennen kaikkea olisi asetettava kysymys siitä, mikä vastahinta noista kertyneistä rahoista ja hyvin epävarmasta jatkosta on jouduttu maksamaan.

 

Suomi ei saanut Kreikan sopimusta ilmaiseksi  

Suomi ei saanut Kreikan vakuussopimusta ilmaiseksi, vaan joutui täyttämään sen hyväksymisen tuloksena kaksi ehtoa. Suomi joutui luopumaan Euroopan rahoitusvakausvälineen (ERVV) mahdollisista korkotuotoista. Toisena ehtona Suomi joutui maksamaan Euroopan vakausmekanismiin (EVM) kultakin euromaalta vaadittavan  alkupääoman kertasuorituksena kun muut maat suorittavat sen viidessä erässä vuosina 2012-2014.  

Edellä mainittu kertasuoritus on 1.44 miljardia euroa ja Suomi on siirtänyt sen vähin äänin EVM:ään tulevien hätälainojen vakuudeksi. Suomi joutui näillä toimilla todistamaan muille euromaille, että se ei ole Kreikka-vakuuksien suhteen pelkkä vapaamatkustaja, vaan osallistuu myös itse vastuunjakoon. Mutta ylittikö jo tämä uhrautuminen ”vakuuden” mukanaan tuoman edun?    

Edellä mainittujen ehtojen lisäksi on vielä epäselvää, kuka maksaa Lontoossa välittäjänä toimivan investointipankin korvaukset.  Se tiedetään, että vakuustilillä olevasta noin miljardista eurosta maksetaan välityspalkkiota 0.02 prosenttia eli noin 200 000 euroa vuodessa ja että summa kasvaa koko ajan Kreikan uusista maksueristä ( Danske Bankin ekonomisti Juhana Brotherus Iltalehden 27.5.mukaan).  

Suomen rahoille vientiä

 Suomen rahoille on jo kovasti käyttöä, sillä EVM lähetti toukokuun puolivälissä ensimmäiset tukimiljardinsa (2 mrd) Kyprokselle. Seuraava (yhden miljardin euron lainaerä) maksetaan mainitulle maalle kesäkuun loppuun mennessä. Kyprokselle myönnetystä yhteensä 10 miljardin euron tukipaketista EVM (eli siis euromaat) maksavat 9 miljardia ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF yhden miljardin.  

Euroryhmän valtiovarainministerien kokous hyväksyi Brysselissä toukokuun puolivälissä myös Kreikan seuraavan 7.5 miljardin euron lainaerän, joka maksetaan kahdessa erässä. Myös Portugali odottaa vuoroaan seuraavalle kahden miljardin euron lainaerälleen jne.  

Elleivät kriisimaat pysty suorittamaan velkojaan takaisin, voidaan Suomen lähes puolentoista miljardin euron rahoitukselle EVM:ssä sanoa hyvästit. Tässä kriisimaille myönnettävien miljardilainojen ja laina-aikojen pidennysten sekamelskassa Suomen Kreikka-”vakuuksilla” kokoon saatu 892 miljoonaa euroa alkaa tuntua melko kepeältä saavutukselta. Se että loppuosan kohtalo  Kreikan yhteensä 2.2 miljardin euron tukipaketista ratkeaisi vasta 30 vuoden kuluttua alkaa vaikuttaa vahvasti ikuisuuskysymykseltä.    

Kriisiä ei ratkaista vakuuksilla eikä vakuutteluilla

Työväenliikkeen kannalta on huolestuttavaa, että SDP on puheenjohtajansa Jutta Urpilaisen johdolla sortunut eurokriisin käsittelyssä eräänlaiseen vakuus- ja vakuutteluajatteluun. Ratkaisua etsitään siis jostakin reaalitaloudesta irronneen kuvitteellisen (fiktiivisen) pääoman alueelta ja ratkaisevasti tuon alueen määrittämillä ehdoilla. Olisi kuitenkin huomioitava, että kaikkien lainojen, luottojen ja vakuuksien todellisena ja alkuperäisenä lähteenä on työ ja työvoima, siis reaalitalous. Sinne on myös aina palattava ja siihen turvauduttava kaikkien tuhlaajapojan seikkailuretkien ja taloudellisten menetysten jälkeen.  

Jo alussa mainittu sveitsiläinen taloustieteilijä Sismondi vastasi realistisesti kysymykseen siitä, mistä valtion puuttuvat velkarahat (joita erilaiset velkapaperit edustavat) otetaan.  Hän kirjoitti, että ”Sillä välin täytyy teollisesta työstä syntyä uusia rikkauksia etukäteen niille, jotka antoivat nämä tuhlatut rikkaudet lainaksi; tämä osa otetaan veroina niiltä, jotka tuottavat kyseiset rikkaudet, ja annetaan valtion velkojille…” (Marx, 1976, s. 473-4, alaviite 6).  

Luokatonta politiikkaa

Jo ”kansantaloustieteen isä” Adam Smith (1723-1790) ja syvällinen taloudellisen arvoteorian tutkija David Ricardo  (1772-1823) totesivat, että työllä luotu taloudellinen arvo jakautui (jaettiin) kolmen yhteiskuntaluokan (palkkatyöntekijöiden, yrittäjien ja maanomistajien) kesken. Marxin täydennys tähän oli, että luokkien (Marxilla luokat supistuivat kahteen eli työväenluokkaan ja tuotantovälineet omistavaan luokkaan) välillä on käynnissä jatkuva taistelu työvoimalla luodusta arvosta.  

Kun siirrytään tämän päivän talouspolitiikan toteuttajien ja ”ekonomistien” näkemyksiin, havaitaan, että sieltä puuttuvat todelliset subjektit, tekijät eli yhteiskuntaluokat. Kataisen ja Urpilaisen talouspoliittisessa toiminnassa  kaikki  tapahtuu passiivimuodossa siis ilman subjektia ja objektia (pörssikurssit liikkuvat ja velka lisääntyy ikään kuin itsestään, luonnonlain omaisesti) Tuollainen talouspoliittinen ajattelu on luokatonta, siis vailla luokkia tapahtuvaa ts. työväenluokka on pudotettu pois taistelusta.  

Vakavoitumisen paikka

  Palataksemme Suomen ja Kreikan väliseen ”vakuussopimukseen” pohjalla oleva peruskysymys kuuluu: voidaanko vakuuttaa sellaista menneen kulutuksen täyttämiseksi käytettyä pääomaa, jota ei enää ole olemassa?  Miten vakuuttaa olematonta?  

Nyt puheena oleva kreikkalais-suomalainen ”vakuussopimus” osoittaa tuon yrityksen vaikeuden (jopa suoranaisen mahdottomuuden).Sitä mukaa kuin sopimukseen liittyvät asiakirjat ovat tulleet julkisiksi, on epäily niiden konkreettisen toteutumisen suhteen lisääntynyt.  

Lähes viimeiseltä naulalta arkkuun tuntuu Petri Sajarin analyysi lakoonisella otsikolla: ”Suomella ei ole vakuutta” (HS 31.5.-13). Alaotsikkokin on paljon puhuva: ”Kreikan uusi lainajärjestely on todennäköinen, koska valtion velkaantuminen kiihtyy”.  
Sajarin kirjoituksessa todetaan kaksi ydinfaktaa. Vakuus ei ole varsinainen vakuus, vaan kimurantti johdannaissopimus ja toiseksi sen ehdot rajoittavat mahdollisia korvauksia Suomen lainatakuille.   

Johdannaissopimuksissa etäännytään itse asiasta

  Marxilaisen teorian mukaan jo velkakirjat ovat  suuressa määrin reaalitaloudesta irtaantuneita abstraktioita. Niistä voitaisiin ilmeisesti sanoa samat sanat jotka Marx sanoo työnjaosta ja vaihdosta yleensä eli, ne (velkakirjat) ovat ”vierautuneita ilmauksia inhimillisestä toiminnasta ja olemuksen voimasta lajinomaisena toimintana ja olemuksen voimana” (Taloudellis…,s. 142, vahvennus KM).  

Kuitenkin porvarillinen teoria ja käytäntö uskoo (tai uskottelee), että velkakirjat  ikään kuin samastuisivat pysyvästi reaalitaloudessa esiintyvien taloudellisten arvojen kanssa eli Marxin sanoin ”ikään kuin kuomakirja olisi yhtä kuin kuorma”.     

Hallitus heikoilla jäillä

  Kun yritetään vakuuttaa hätälainoja (Suomen hallituksen tavoin) ollaan jo kaukana abstraktioiden maailmassa eli Hegelin ilmaisua käyttäen ”ulkoisessa reflexiossa” ja johdannaisten piirissä ollaan uhkapeliin verrattavilla Odysseuksen harharetkillä.  

Suomen kannalta tilanteen tekee vaaralliseksi se, että Espanjan kanssa on tehty Kreikka - ”vakuuksiin” verrattava sopimus ja sama käytäntö pyritään toteuttamaan kaikkien mahdollisten Suomen lainatakausten ehtona. Mitä enemmän työväenliike uppoutuu askaroimaan näiden ”johdannaisten” kanssa, sitä huonommalle tolalle jää reaalitalouden ja samalla työväenluokan etujen ajaminen. Nyt pitäisi ymmärtää, että meneillään olevan talouskriisin ratkaiseminen vaatii paljon syvällisempiä toimenpiteitä kuin puuhaamista ”johdannaispolitiikan” piirissä.  

On olemassa vaara, että työväenliikkeen johtajat ovat irtautumassa ja joutumassa eristyksiin työntekijöiden perusjoukosta, joka viimeksi mainittu tajuaa vaistonvaraisella tiedollaan, että nyt ollaan menossa heikoilla jäillä.  
Suomessa SDP:ssä ja Vasemmistoliitossa pitäisi miettiä tarkkaan, kannattaako niiden jatkaa mukana oloa nykyisen kaltaisessa hallituksessa.  
   
Lähteitä:  
Alentola, Anni, Tästä Kreikka-papereissa on kyse- Uusia tietoja vakuuksista. Iltalehti 27.5.2013.  
Marx, Karl, Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844.  
Marx, Karl, Pääoma 3.osa. Moskova 1976.  
Sajari, Petri, Suomella ei ole vakuutta (HS 31.5.-13)  
Urpilainen: Salaaminen oli Kreikan tahto.  HS 15.5.-13 (HS-työryhmä)  
Viita, Lauri, Kökkö. Kokoelmassa Suutarikin, suuri viisas (1961). Kootut runot. Porvoo 1966. 

 

Seppo Ruotsalainen  seppo_ruotaslainen.jpg

EUROKRIISISSÄ LÄHESTYTÄÄN JYRKÄNTEEN REUNAA

 

Olen toistanut moneen kertaan, että eurokriisi on  edennyt vaiheeseen, jossa olisi otettava huomioon marxismin klassikoiden aikoinaan esiintuoma  näkökohta toisaalta tuotantovoimien, toisaalta tuotantovoimien omistussuhteiden ajautumisesta keskenään sovittamattomaan ristiriitaan. EU- ja Euro-johtajat ja asiantuntijat ovat herkästi toistelleet, että ”sitten kun tämä kriisi päättyy” ja ”kun nousukausi taas alkaa”.

 Entä jos kriisi ei päätykään tai jos se päättyy toisin kuin tähän asti on totuttu ajattelemaan?  

 

Taikatemput eivät enää riitä

Joutuessaan ratkaisevasti ristiriitaan keskenään edellä mainitut tuotanto- ja omistussuhteet ”saattavat koko porvarillisen yhteiskunnan sekasortoon” ja yhteiskunta alkaa muistuttaa ”taikuria, joka ei enää kykene hallitsemaan  esiin manaamiaan maanalaisia voimia” (Marx - Engels, Valitut teokset 2, 1978 s. 341).

 Suuri yleisö  eli EU-kansalaiset alkavat jo päästä selville taikurina toimivien EU-johtajien toistuvista taika- ja silmänkääntötempuista, joita kuitenkin jatkuvasti ja  sitkeästi yritetään (kotoisina esimerkkinä Suomen hallituksen kaksi viikkoa jatkunut hämäysyritys osinkoveroasiassa, sitä edeltänyt puoliväliriihisekoilu jne.).

Akateemikko Paavo Haavikko irvaili taannoisessa aforismikokoelmassaan liittoutumille ja liittokunnille näin: ”Liitossa voimavarat sulavat kuin jää auringossa. Voimavarat tarvitaan liiton sisäiseen vahvistamiseen” (Haavikko 2006, s. 22).

 EU:ssa yleensä ja euroalueella erityisesti kaikki voimavarat tarvitaan liiton koossapitämiseen ja liiton velkojen maksamiseen. Koko EU näyttää muuttuneen eräänlaiseksi velanhoitoyhtiöksi.

 

Kyproksella pelkistyy  pääoman lyhentynyt kiertokulku R – R’

Viimeaikainen Kyproksen talouskriisi tuo mieleen Marxin paljastaman ilmiön, jota voidaan kutsua ”pääoman lyhentyneeksi kiertokuluksi”.

 Tavanomaisessa kaupankäyntipääomassa  R – T  -  R’ (raha-tavara-suurempi raha) on kyse siitä, että rahalla ostetaan tavara, joka puolestaan vaihdetaan uuteen (suurempaan) rahamäärään (R´).  Kapitalismissa työvoima on tavara ja sikäli erityislaatuinen, että se pystyy lisäämään omaa arvoaan. Kapitalisti ostaa työvoiman (T), joka tuottaa hänelle ostoarvoa suuremman rahallisen arvon (R’).

 Marxin analyysin mukaan pääomasuhde (eli pääoman ja työn välinen suhde) kehittyy kapitalismissa yhä enemmän kohti korkoa tuottavan pääoman kaavaa  R - R’, jossa (pelkkä) raha ”luo” enemmän rahaa (Marx 1976, 389). Työvoima putoaa siis yhä enemmän välistä pois ja se näkyy.

 Marx huomauttaa, että kokonaistyöpäivän kesto rajoittaa reaalituotannossa pääoman kasaamista, mutta ”jos lisäarvo käsitetään koron irrationaalisessa muodossa” (siis muodossa R - R’), niin silloin rajaeste on voitettavissa ja ”pääoman kasaaminen ylittää kaiken mielikuvituksen” (Marx, 1976, 395).

 

Mielikuvituksellista

Millaisesta mielikuvituksen ylittämisestä pääoman kasaamisessa on nykyään kysymys, siitä kertovat tänä päivänä yhä enemmän tiedot veroparatiisien osalta. Pelkästään yksityishenkilöillä on veroparatiiseissa arviolta 11 000 miljardin euron omaisuus. Arvion mukaan maailman varallisuudesta jopa puolet on kätketty veroparatiiseihin.

 Veroparatiiseja käyttävät ahkerasti myös kansainväliset suuryritykset, jotka maksavat maailmanlaajuisista voitoistaan vain viisi prosenttia veroa. Nämä tiedot ilmenevät Jyri Hännisen Helsingin Sanomille laatimasta laajasta ja yksityiskohtaisesta kirjoituksesta (HS 24.3.2013).

 Verotusneuvos Markku Hirvonen arvioi, että maailman veroparatiiseissa liikkuu pimeää (verotonta tai lähes verotonta ) rahaa 21 000-31 000 miljardia euroa (Yle Radio 1, 13.4.-13.).. 

 

Tapaus Kypros

Nyt kokonainen Kyproksen saarivaltio lasketaan mukaan veroparatiiseihin. Maan taloudessa pankkisektori on saanut valtavan laajuuden muuhun elinkeinoelämään verrattuna. Pankkien varat olivat vuonna 2010 bruttokansantuotteeseen verrattuna 7-kertaiset.  Noin 40 prosenttia Kyproksen pankkien tallettajista on venäläisiä suuromistajia   ja maan yritysveroaste on 10 prosentin paikkeilla.

Marxin manaama  R-R’ – kaava on kehittynyt vielä sikälikin (mikäli mahdollista) irrationaalisempaan suuntaan, että huomattava osa kokonaisen kansakunnan talouselämästä pyörii rahanpesun ympärillä. Pyörii siis lähes täysillä ja yksinomaan kaavan R-R’ puitteissa.

Kyproksen talous tuo mieleen näkemyksen vieraantuneen (tai vieraannutetun) työn olemuksesta. Marx kirjoitti, että ”yksityisomistus käsittää kaikki nämä itse omistuksen välittömät toteutumat jälleen vain elintarvikkeiksi (Lebensmittel = elämisen keinoiksi SR) ja elämä, jonka tarvikkeina ne palvelevat, on yksityisomistuksen elämää – työtä ja pääomanmuodostamista (Kapitalisierung). Siksi on kaikkien fyysisten ja henkisten aistien tilalle tullut kaikkien näiden aistien yksinkertainen vieraantuminen, omistamisen aisti” (Marx 1968, 540; Taloudellis…, s.109, vahv. KM).

 

Kyproksen asukkaiden tilanne

Voidaanko sitten Kyproksen kansalaisten enemmistöä syyttää siitä, että he ovat jotenkin poikkeuksellisen suuressa määrin syyllisiä omaan, nyt monessa suhteessa sietämättömäksi muutettuun taloudelliseen tilanteeseensa. Ei tietenkään voida. Kyproksen asukkaat ovat samanlaisia ihmisiä kuin muutkin ja työskentelevät sellaisen talousjärjestelmän alaisuudessa, jonka alaisuudessa heidän on työskenneltävä – halusivatpa tai eivät.

Korkoa tuottavassa pääomassa ”rahaa poikiva raha” tulee esiin siten, että ”siinä ei ole tässä muodossa enää mitään syntymämerkkejä” (Marx 1976, 389). Siinä ei siis ole enää mitään merkkejä alkuperäisen arvon luoneesta tekijästä, työvoimasta.  Rahaa poikivan rahan syntyhistoria alkaa siitä, että työvoiman (työntekijän) luomasta arvosta irrotetaan lisäarvo, joka pannaan kasvamaan korkoa ja siinä samalla häivytetään uuden arvon  (suuremman rahan) alkuperä.

Voidaan siis sanoa, että ”rahanpesu” alkaa oikeastaan jo siinä vaiheessa kun reaalitaloudessa luotu arvo ja lisäarvo muutetaan pankkipääomaksi sekä korkoa (ja korkoa korolle) kasvavaksi pääomaksi.  Esim. veroparatiiseissa toteutettavat rahalla rahan luomisen keinot ovat vain pisimmälle kehiteltyjä muotoja sille kapitalistiselle käytännölle, joka alkaa silloin kun työvoiman luomasta arvosta irrotetaan (riistetään ) lisäarvo.

 

EU-päättäjien yksipuolinen näkemys

EU-päättäjien yksipuolinen ja virheellinen asenne tulee esiin  siinä, että he jokaisen kriisiin ajautuvan maan kohdalla käsittelevät uutta tapausta ikään kuin suurena  yllätyksenä esiin tulevana poikkeustapauksena, mihin on johtanut milloin koko kansan ”holtiton rahankäyttö”, milloin byrokratia (Kreikka), asuntokupla (Espanja) tai poikkeuksellisen suuri velkaantuminen (Italia) jne.

Seikka, jota EU- ja europäättäjät eivät näe tai eivät halua nähdä on, että noiden ilmiöiden taustalla ja synnyttäjänä on yksi ja sama perustekijä, työn ja pääoman välinen ristiriita, joka kuvitteelliseksi pääomaksi muuttuessaan saa yhä räikeämpiä muotoja ja muuttuu yhä vaikeammin ja lopulta mahdottomaksi yhteen sovitettavaksi kansan enemmistön etujen kanssa 

Marxismin klassikoiden paljastamana reaalitalouden ja kuvitteellisen pääoman välillä vallitseva ristiriita muuttuu päivä päivältä yhä käsittämättömämmäksi. EU:n ja Euron jäsenmaat oirehtivat tämän saman ”tarttuvan taudin” seurauksena  toisaalta yhtäläisin piirtein (joukkotyöttömyyden kasvu, hallitsematon velkaantuminen)  ja toisaalta kunkin jäsenvaltion erityispiirtein.

EU- ja europäättäjäthän ovat kuitenkin pyrkineet todistamaan, että alle miljoonan asukkaan Kyproksen saarivaltion ongelmat eivät ulotu koskemaan muita euromaita.

Akateemikko Paavo Haavikko kirjoitti, että ”Liitto on jättiläinen, joka kärsii Alzheimerin taudista eikä osaa kirjoittaa epikriisiä oikein” (Haavikko 2006, s.23). Epikriisi tarkoittaa taudin määritystä.

    

Kyprosta kuritetaan

Saarivaltio Kypros sai euromailta ja Kansainväliseltä valuuttarahastolta huomattavasti ankaramman kohtelun kuin esimerkiksi aikaisemmat avunsaajat Kreikka ja Irlanti. Tähän vaikutti ilmeisesti paitsi antipatia venäläisen rahan läsnäoloon ja rahanpesuepäilyt, myös se, että esim. Kreikan pankkien alasajo olisi aiheuttanut suuret tappiot saksalaisille ja ranskalaisille pankeille.

Kyproksen pelastuspaketin yhteydessä korostettiin sijoittajavastuuta, jonka . tarkoituksena väitetään olevan,  että laskua ei tulevaisuudessa maksatettaisi veronmaksajilla. Kuinka lienee?

Hätäapupaketin ehtojen mukaan Kyproksen suurtallettajat menettävät 100 000 euron talletussuojan yli menevistä talletusvaroistaan 60 prosenttia. Tuo yli 100 000 euron talletuksista leikattava 60 prosenttia korvataan osittain eli talletusleikkaus korvataan tallettajille pankin osakkeina 37.5 prosenttiin asti. 

Kriisin ollessa pahimmillaan Kyproksen pankit ennättivät olla kiinni melkein kaksi viikkoa. Pankkien vihdoin avauduttua  yleisöllä on lupa nostaa pankkitileiltään korkeintaan 300 euroa päivässä ja yhden kuukauden kuluessa rahaa saa siirrellä tililtä toiselle korkeintaan 5000 euroa.

 

Miten kävisi esim. Suomessa?

Jan Hurri toteaa Taloussanomien (31.3.) analyysissään, että jos pankit joutuisivat meillä Suomessa samanlaiseen pinteeseen kuin Kyproksella, olisi talletusten turva yhtä heikko täällä kuin saarivaltion pankeissa. Rahat jäisivät nostamatta ja jumiin ties kuinka pitkäksi ajaksi, vaikka lakisääteinen talletussuoja  takaa pankkitalletukset täällä sadan tuhannen euron talletussummiin asiakasta ja pankkia kohti.

Käytännössä vain pieni osa talletuskannasta on mahdollista muuttaa käteiseksi kerrallaan. Hurri viittaa Suomen talletussuojarahaston toimintakertomukseen, jonka mukaan sillä oli viime vuoden lopussa hiukan vajaa miljardi euroa rahaa, mutta vastattavanaan runsaan 80 miljardin euron talletusten talletussuoja.

Talletussuojasta vastaavalla rahastolla on siis varaa maksaa noin yksi prosentti suojan turvaamista talletuksista, jos talletuspankkeja alkaa syystä tai toisesta ajautua maksuvaikeuksiin. Karl Marx totesi Pääomassa, että jo 1800-luvun puolivälin jälkeen pankkien varoista 90 prosenttia oli fiktiivistä eli kuvitteellista pääomaa. Edellä mainittu talletussuojaa koskeva esimerkki kertoo, että pankkien varoista 99 prosenttia on kuvitteellisen pääoman varassa eli toimii mielikuvarahan, onnen ja luottamuksen varassa. 

 

Krugman…

Äskettäisessä kommentissaan Nobel-palkittu taloustieteilijä Paul Krugman kirjoittaa, että eurokriisi on jo pahempi kuin 1930-luvun lama. Euroopan toipuminen vuoden 2008 alussa puhjenneesta talouskriisistä on ollut hyvin tuskaisaa. Vaikka talouden sukellus ei ole ollut yhtä syvä kuin 1930 luvulla, on nousu-uralle pääseminen ollut sitäkin hitaampaa. Vuonna 1933 nousu oli Krugmanin mukaan jo alkanut. 

Vuonna 1929 alkanut lama oli syvä ja bkt-luvut syöksyivät eurokriisiä jyrkemmin alas, mutta talous lähti kasvuun jo vuonna 1933. Krugmanin mukaan 1930-luvun laman ja eurokriisin erottaa toisistaan se, että 30-luvulla harjoitettiin laajasti elvyttävää, investointeja ja työtä lisäävää talouspolitiikkaa. Eurokriisissä toteutetut tiukat talouden sopeutumistoimet ja kriisimaissa harjoitettava kuripolitiikka ovat Krugmanin mukaan syynä siihen, että eurokriisi on pitkittynyt jo 30-luvun lamankin voittaneeksi talouskurimukseksi (Taloussanomat 31.3.2013)

Krugmanin arviota laman luonteesta voidaan pitää yleisesti ottaen oikeaan osuneena. Esim.  Saksassa työttömien määrä saavutti huippunsa talvella 1932, jolloin se oli noin 6 miljoonaa.Tämän jälkeen alkoi talouden hidas nousu.

Esim Suomessa työttömyys saavutti huippunsa helmikuussa 1932, jolloin työttömien määrä oli täällä virallisesti 92 000 ja tästä eteenpäin työttömien lukumäärä pieneni jatkuvasti aina vuoteen 1938 saakka, jolloin elettiin jo suhdannekehityksen huipulla (noin 8 000 työtöntä) (Pulkkinen 1956, 74).

Krugmanin ”keynesiläinen” näkemys kulutuskysynnän merkityksestä lähestyy tässä Marxin näkemystä, jonka viimeksi mainitun mukaan ”Kaikkien todellisten kriisien perimmäisenä syynä pysyy aina joukkojen köyhyys ja kulutuksen rajoittuneisuus verrattuna kapitalistisen tuotannon pyrkimykseen kehittää tuotantovoimia siten ikään kuin vain yhteiskunnan absoluuttinen kulutuskyky muodostaisi niiden kehityksen rajat” (Marx 1976, 480).

 

 …ja De Grauwe

 Belgialainen taloustieteilijä Paul de Grauwe  arvostelee euroeliitin toimia samaan tapaan kuin kaimansa Paul Krugman. Euroalueen kriisimaat on pakotettu talouskasvua kuristavaan kuripolitiikkaan ja samanaikaisesti kriisin toistaiseksi välttäneet maat ovat noudattaneet liian tiukkaa finanssipolitiikkaa, toisin sanoen kurittaneet liiaksi vaikeuksissa olevia jäsenmaita.

De Grauwen mukaan rahaliitto hajoaa kymmenessä vuodessa ja uhattuna ovat yhteisvaluutan lisäksi demokratia ja valtioiden itsemääräämisoikeus. ”Kriisin hoito tekee minut epätoivoiseksi”, de Grauwe sanoo Katja Boxbergin  Helsingin Sanomille laatimassa haastattelussa (HS 7.4.-13).

Talouskomissaari Olli Rehnin väitteet siitä, että tiukan finanssipolitiikan vaatimukselle ei olisi ollut vaihtoehtoa, ovat suorapuheisen de Grauwen mukaan ”silkkaa roskaa”. Varat elvytykseen olisi mahdollista saada esim. Saksalta, jota koko maailma on odottanut ”laskemaan liikkeelle lisää velkaa”.

Samalla kun de Grauwen kritiikki komissaari Rehnin tiukkaa kuripolitiikkaa kohtaan tuntuu hyvin perustellulta, kohoaa kuitenkin marxilaisen näkemyksen suunnalta kysymysmerkki de Grauwen suositteleman ”lisävelan ottamisen” suhteen (siitäkin huolimatta, että lisävelka aiottaisiin hyvää tarkoittaen suunnata tuottaviin investointeihin). On otettava huomioon, että vallitseva järjestelmä on kapitalistinen ja sen puitteissa lisävelka pyritään suuntaamaan aina ensisijaisesti pankkien  ja samalla vallitsevan talousjärjestelmän pelastamiseeni.

 

Keynesiläisyys ja luokkakantaisuus

Krugmanin ja de Grauwen talouspoliittinen ajattelu näyttää viittaavan keynesiläisen talousteorian suuntaan. John Maynard Keynes (1883-1946) korosti kulutuskysynnän lisäämistä  “yleensä” (yhteiskuntaluokkien läsnäoloa huomioimatta) ja tämä näytti pätevän talouskasvua nostavana tekijänä toisen maailmansodan jälkeisessä jälleenrakentamisen vaiheessa ja melko pitkään sen jälkeen .

Nykyisen talouskriisin oloissa näkyy kuitenkin yhä selvemmin kahden yhteiskuntaluokan eli työväenluokan ja tuotantovälineet omistavan luokan  vastakkainasettelu, jota ei voida ratkaista ”yleensä” eli jonkin luokkien ulkopuolella olevan ”erotuomarin” tai erillisen ”tekijän” toimesta.

Marxilaisella näkemyksellä ja kahden edellä mainitun tutkijan käsityksillä näyttäisi kuitenkin olevan yhtymäkohtia – ainakin heidän kriittisessä asenteessaan vallitsevia talouspoliittisia käytäntöjä kohtaan 

Niinpä Kyproksen kovakouraisesta kohtelusta seuraa de Grauwen mukaan ainakin kaksi asiaa, ensiksikin valuuttapako ja toiseksi Kyproksen pankkisektori romahtaa, talous syöksyy ja ajaa ihmisiä kurjuuteen. Belgialaistutkija ei näe eurolla olevan tulevaisuutta, sillä ”yhteistä rahapolitiikkaa ei voi olla ilman yhteistä budjettipolitiikkaa” (Boxberg HS, 7.4.-13).

Eikä ”synny taistelua ilman yhteistä rintamaa”, säestetään työväenlaulun sanoin poliittisen kentän vasemmalta laidalta.

Taistelun edellytykset syntyvät (ovat jo syntyneet)  ennen kaikkea kuritettujen euromaiden asukkaiden sietämättömäksi muutetusta elämästä. De Grauwe käyttää toistuvasti sanaa ”verilöyly”, kun hän kuvailee eurojohtajien kuritoimia.  

 

Europäättäjät eivät tiedä, missä mennään

De Grauwe toteaa edellä mainitun  HS:n haastattelun päätteeksi, että ”Suurin yllätys on ollut eurojohtajien visiottomuus” (näköalattomuus).

Hämmentävää on todella europäättäjien tietämättömyys siitä, mitä tapahtuu todella. Tämän tietämättömyyden myöntäminen tuntuu hyvin vaikealta päättäjille, mikä ilmenee esim. talouskomissaari Olli Rehnin taannoisessa itsevarmassa esiintymisessä taloustieteilijä Paul Krugmanin kritiikkiä kohtaan (Krugmanin kritiikki siis kohdistui EU-päättäjien harjoittamaan liian ankaraan kuripolitiikkaan taloudessa).

Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble myönsi äskettäin. että jos hänen vaimonsa kysyy häneltä, mihin tämä kriisi johtaa, niin hän (Herr Schäuble) ei tiedä mitä vastata. 

Suomalaisten osalta tietämättömyys ilmenee yleensä sekoiluna ja lieneekö maasta lähdetty ulkomaille juuri koskaan yhtä sekavissa tunnelmissa kuin valtiovarainministeri Jutta Urpilainen  lähtiessään Kyproksen tukipakettia viimeistelevään Euroryhmän ”ensimmäisen kierroksen” valtiovarainministerien kokoukseen Brysseliin perjantaina maaliskuun 15. päivänä

Eduskunnan suuren valiokunnan piti evästää Urpilaista matkaan, mutta eväät jäivät  kevyiksi ja niistäkin piti äänestää valiokunnassa. Edellisenä keskiviikkona 13.3. neljä kokoomuksen kansanedustajaa oli vaatinut tiedotteessaan, että Suomi ei saa hyväksyä Kyproksen tukipakettia. Haastattelija kysyi suuren valiokunnan jäseneltä Kimmo Sasilta,   mikä tämän kanta on Kypros-pakettiin. Sasi vastasi naurahdellen, että hän yhtyy hallituksen kantaan. Haastatteleva toimittaja yhtyi Sasin hilpeään nauruun ja Urpilainen matkusti niine eväineen Brysseliin (Yle.Radio 1, 15.3.-13). 

 

Tilanne huolestuttava

Europäättäjien ja Suomen hallituksen tietämättömyys ja näköalattomuus eurokriisin luonteesta ja ratkaisumallista saattaa monia jo huvittaakin, mutta taustalla tilanne on  kansalaisten edun kannalta äärimmäisen huolestuttava. Työttömiä on EU:n alueella 26 miljoonaa ja joissakin maissa (Kreikka, Espanja, Portugali) nuorisotyöttömyys liikkuu 50-60 prosentin paikkeilla.  Velkakriisi syvenee entisestään.

Joudutaan tunnustamaan, että suomalaisilta europäättäjiltä (Katainen. Urpilainen, Rehn) puuttuu riittävä taloustieteen tuntemus. Krugmanin osin kovalta tuntuva kritiikki talouskomissaari Olli Rehnin taloustieteen tuntemusta kohtaan on pitkälle oikeutettua. 

Europäättäjät myöntävät itsekin, että he eivät tiedä, mihin ollaan menossa. Entäpä jos olemme rotkoon johtavan talouskurimuksen ja romahduksen partaalla samalla kun kokonaisia kansakuntia houkutellaan side silmillä rotkon reunalle tukemaan yhä uudelleen vararikon partaalla olevia pankkeja ja siten lisäämään kuvitteellisen pääoman määrää ja valtaa. Kuvitteellinen pääoma puolestaan tuhoaa reaalitaloutta, jonka elpymistä europäättäjät odottavat.

 

”Hullun argentiinalaisen” malli ?

 

Käytännössä vastikkeettoman miljardituen siirtäminen vaikeuksiin ajettuja euromaita   tukeneille pankeille alkaa olemukseltaan muistuttaa kirjailija Marko Tapion ”Terassi” -teoksen (v.1962) asetelmaa. Terassi oli rakennettu huimaavassa korkeudessa kallionkielekkeellä olevan huvilan osaksi ja terassin erikoisuus oli, että siinä ei ollut minkäänlaisia kaiteita. Huvila oli rakennettu ”erään hullun argentiinalaisen” piirustusten mukaan. Osa rakennusmiehistä kieltäytyi osallistumasta terassin rakentamiseen siksi että he eivät terveellä järjellä pystyneet ymmärtämään sen tarkoitusta. Terassi-teoksessa joku rakennusmiehistä varoitti kirjailijaa menemästä terassille pimeässä.

Nyt ollaan eurokriisissä ilmeisesti saavuttu vaiheeseen, jossa varsinkin taloudellisesti pahimmin kuritettujen maiden kansalaiset kieltäytyvät yhä selkeämmin tottelemasta ylhäältä tulevia määräyksiä, jotka menevät yli heidän ymmärryksensä ja ovat jäsenmaan oman perustuslain vastaisia (vrt. esim. Portugalin korkeimman oikeuden äskettäinen ratkaisu, jossa maan julkiseen sektoriin kohdistuvien EU:n 1.4 miljardin euron  säästökurimääräysten todettiin olevan maan perustuslain vastaisia).  Massiiviset mielenosoitukset Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa, Ranskassa,  Britanniassa ja nyt viimeksi Kyproksella ovat todisteena tästä.

Syvällisen tiedon saavuttaminen kriisin olemuksesta on välttämätöntä. Tilanne on vaarallinen, jos tietämisen tilalle valitaan tiedostamaton (tyhmä) uhkarohkeus. Se voi merkitä kaiteettoman (katteettoman) terassin rakentelua huimaan korkeuteen.

 

Kirjeenvaihtajamme Marx ja Engels raportoivat Brysselistä: sietämätöntä vallankäyttöä sietämättömissä oloissa eläviä ihmisiä kohtaan

Karl Marx ja Friedrich Engels käsittelivät Brysselissä  vuosina 1845-46 kirjoittamassaan ”Saksalaisessa ideologiassa”  tulevan kommunistisen (sosialistisen) yhteiskunnan syntyedellytyksiä.

Tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, että nuo tuolloin alle kolmekymppiset nuorukaiset esittivät kapitalistisen kehityksen luonteenpiirteitä ja suuntaviivoja, jollaisia ei nykyisin kuule Brysselin  suunnalta. Nuo kaksi elinikäistä ystävystä toivat esiin kansalaisten vaikean taloudellisen aseman, mutta samalla he loivat optimistisen näköalan työn ja pääoman välisen ristiriidan ratkaisemiseksi.  Nykyiset EU- ja eurojohtajat  levittävät ratkaisuillaan laajalti pessimismiä ja suoranaista epätoivoa laajoihin kansalaispiireihin.

 

Marx ja Engels ottivat yllä mainitussa kirjoituksessaan lähtökohdakseen vieraantumisilmiön.

 

Sietämätön mahti

 Tuo vieraantuminen voidaan marxismin klassikoiden mukaan voittaa siinä vaiheessa kun se muuttuu  sietämättömäksi mahdiksi”. He toteavat jatkavat, että jotta tuo vieraantuminen ”muodostuisi ’sietämättömäksi’ mahdiksi, so. sellaiseksi mahdiksi, jota vastaan noustaan vallankumoukseen, on välttämätöntä, että tuo vieraantuminen muuttaa ihmiskunnan perusjoukon kerrassaan ’omistamattomaksi’ ja asettaa sen vastakkain samanaikaisesti olemassa olevan rikkauden ja sivistyksen maailman kanssa” (Marx ja Engels, Valitut teokset 6 osassa, osa 2, s.93).

Marx ja Engels toteavat, että kumpainenkin noista kahdesta ehdosta (toisaalta lähes täydellinen omistamattomuus ja toisaalta vastapäätä oleva suuri materiaalinen  rikkaus) ”edellyttää tuotantovoiman suurta kasvua, korkeaa kehitysastetta”.

 ”…vain tuotantovoimien universaalisen kehityksen mukana syntyy ihmisten universaalinen kanssakäyminen, jonka vuoksi toisaalta ’omistamattoman’ joukon ilmaantuminen tapahtuu kaikilla kansoilla samanaikaisesti”

(Marx ja Engels, em. teos, s. 93).

 

Marx ja Engels luonnehtivat ”sietämätöntä”  mahtia yksilöille ”vieraana, heille ulkopuolisena valtana, jonka alkuperä ja päämäärät ovat heille tuntemattomat, jota he siis eivät voi enää hallita”. Sen sijaan pystyttämällä tuotannon kommunistisen sääntelyn ”ihmiset saavat jälleen määräysvaltaansa vaihdon, tuotannon ja keskinäisen kanssakäymisensä harjoittamistavan”( mt., s.92-3). Saksalaisessa ideologiassa Marx ja Engels ennakoivat suorasukaisesti, että ”Kommunismi on empiirisesti mahdollinen ainoastaan hallitsevien kansojen ’kertakaikkisena’ ja samanaikaisena toimintona” (mt., s. 94).

 

”Sietämätön mahti” on nyt täyttä totta

Eikö tuo yllä todettu tilanne ala olla todellisuutta jo EU:n alueella ja myös globaalisti koko maapallon mittakaavassa ? Kyproslaiset jonottavat päiväkausia pankkien ulkopuolella saadakseen 300 euron kuukausieränsä samalla kun tiedetään, että pankkien hallussa on  27 miljardia euroa pelkästään venäläisperäistä rahaa!

Portugali on taloudellisen katastrofin partaalla, mutta Troika eli  EU-komissio, IMF ja EKP  vaativat siltä 4 miljardin euron säästöjä vuonna 2010 myönnetyn 78 miljardin apupaketin ehtona. Vesa Toijosen toimittamassa TV 1:n Ulkolinja-ohjelmassa Portugalin helmikuu (28.3.2013) kalakauppias kertoo, että jotkut iäkkäät torilla kävijät pystyvät ostamaan vain kaksi makrillia. ”Annan heille ilmaiseksi. Käy sääliksi heitä”.

Tämän täydellisen omistamattomuuden vastapainona on sietämätön mahti, jota eräs haastateltava luonnehtii sanomalla: ”Pääministerimme (siis Portugalin pääministeri) on enemmän troikalainen kuin troika itse”. Ohjelmassa todetaan, että orjuus poistettiin Portugalista virallisesti vuonna 1751, mutta monien mielestä Portugali on palannut takaisin orjuuteen. Orjuuttajana on nyt Troika. 50 000 julkisen alan työntekijää aiotaan erottaa viroistaan . Terveydenhuolto rapistuu. ”1500-luvulla lääkäripalvelu oli parempaa kuin tänään”. ”Meidät ryöstetään puti puhtaiksi”.

Portugalissa on virallisesti 1.2 miljoonaa työtöntä. Nuorista joka toinen on työttömänä. 42 prosenttia väestöstä on vaarassa joutua köyhyysrajan alapuolelle. Kahden viimeksi kuluneen vuoden aikana 200 000 ihmistä on muuttanut pois Portugalista, heistä noin 100 000 on nuoria hyvin koulutettuja henkilöitä. Pääkaupungin Lissabonin kaduilla asuu kodittomia enemmän kuin koskaan.

Tästä huolimatta EU-päättäjät väittävät, että Portugalin kehitys on menossa suotuisaan suuntaan.

EU- ja euromaiden kehitys on menossa suuntaan, joka muistuttaa Leninin arviota, jonka mukaan syvällinen yhteiskunnallinen muutos tulee välttämättömäksi silloin ”kun ’pohjakerrokset’ eivät halua vanhaa ja kun ’huippukerrokset’ eivät voi elää vanhaan tapaan” (Lenin, ”Vasemmistolaisuus”…, s.91; vahvennus VL)). 

 

Paluu eurokriisiin

Euroryhmän valtiovarainministerit vahvistivat ylimääräisessä kokouksessaan 12.4. Irlannin Dublinissa Kyproksen kanssa maaliskuussa sovitun 17 miljardin euron lainapaketin (Europäättäjät puhuvat 10 miljardin euron paketista, minkä lisäksi Kyproksen itsensä olisi määrä haalia kokoon 6-7 miljardia ).

Mutta onko sittenkään kysymys enää ”vain” 17  miljardista? Epämääräisyys ja suoranainen sekoilu lainapaketin kuten koko eurokriisin ympärillä näyttää jatkuvan yhä vain oudommiksi käyvissä muodoissa. Jo vähän ennen Dublinin kokousta Kyproksen taholta nimittäin ilmoitettiin, että maa tarvitseekin 17 miljardin lisäksi vielä 6 miljardia lisää eli 23  miljardia euroa.

Tietoa ei selventänyt vaan pikemminkin hämmensi entisestään talouskomissaari Olli Rehnin Dublinissa antama selitys, jonka mukaan 17 miljardia tarkoittaa nettoa ja 23 miljardia bruttoa (kas kun ei ”ruttoa”). Hämmentynyt euroalueen veronmaksaja kysyy, että onko muidenkin lainojen kohdalla vielä netot ja brutot erikseen ja kumpiako vaiko molempia joudutaan maksamaan.

 

Voi päärynä sentään!

Huomauttaen, että edellä mainitut luvut ( 17 ja 23 mrd) eivät ole keskenään vertailukelpoiset Rehn heittäytyi leikkisäksi ja totesi, että ”Ihmiset ovat vertailleet omenoita päärynöihin ja saaneet tulokseksi appelsiineja” (Virve Kähkönen , Kriisimaat saavat lisää aikaa. HS 13.4.-13).

”Sillä tavalla!”, sanoisi varmaan Niilo Tarvajärvi Aamukahvi-lähetyksessään. Olen joskus miettinyt löytyisikö Rehnin talouspoliittisista näkemyksistä mitään yhteyksiä Marxin talousteoriaan ja nyt näyttäisi löytyvän yksi asia, nimittäin ”päärynä”.

Ivatessaan pääoman kuvitteellisessa taloudessa saamaa pääoman irrationaalista (järjetöntä) muotoa R-R’, jossa raha synnyttää uutta rahaa ilman tuotantoprosessin mukana oloa, Marx hämmästelee: ”Rahan ominaisuudeksi tulee luoda arvoa, tuottaa korkoa aivan samoin kuin päärynäpuun ominaisuutena on tuottaa päärynöitä” (Marx, 1976, s. 389).  (Raha siis ikään kuin kasvaa puissa SR)

Todellisuudessa rahalla ei kuitenkaan voida luoda rahaa, vaan raha on työllä luodun arvon ilmentymä.  Lainojen ja velkojen maksamiseen vaaditaan viime kädessä riihikuivaa eli käteistä rahaa, eli rahaa, joka on realisoitavissa eli vaihdettavissa todellisiin  ja konkreettisiin esineisiin ja asioihin.

 

Pystytäänkö lainat maksamaan?

Tässä vaiheessa herää väistämättä kysymys, mistä nämä miljardimääräiset euroalueen sitoumukset lopulta maksetaan. Uskooko joku todella, että ne pystytään maksamaan? Paitsi Kyproksen lainapaketin netto- ja bruttomäärät (17 ja 23 miljardia) Dublinin kokouksessa herätti hämmennystä myös tieto, että Kyproksen omavastuu paketista nousee aiemmin arvioidusta seitsemästä miljardista 13 miljardiin eli lähes kaksinkertaiseksi. 

Asiaa ihmetelleille voidaan todeta Marxin jo aikaa sitten sanoneen , että ”kaikki tässä luottojärjestelmässä kaksinkertaistuu ja kolminkertaistuu sekä muuttuu pelkäksi hourekuvaksi”, ”koko prosessi tulee käsittämättömäksi” (Pääoma 3.osa, 1976,  s.470 ja 471).

On mielenkiintoista seurata, missä vaiheessa (vaiko missään vaiheessa) europäättäjät havaitsevat, että koko eurokriisin ratkaisuyritys satoja miljardeja euroja tililtä toiselle siirtelemällä on hourailua ja että europäättäjät itse osallistuvat tuohon hourailuun. Missä vaiheessa havaitaan, ettei keisarilla ole vaatteita?

 

Suomalaispäättäjät helpottuneita

Suomalaispäättäjien leirissä on iloittu (kuin hölmöläiset polttamansa talon raunioiden hetkellisessä lämmössä), että euromaiden 10 miljardin euron osuus ei lisäisi lainkaan noiden maiden (Suomi mukaan lukien) lainaosuutta. Kyseessä olisi siis muka ikään kuin ”ilmainen kierros”, koska Kypros saa lainaa Euroopan vakausmekanismilta (EVM) yhdeksän miljardia ja Kansainväliseltä valuuttarahastolta IMF:ltä yhden miljardin euron verran.

Siitä seikasta vaietaan häveliäästi, että Suomi on äskettäin suorittanut ”jäsenmaksuna” EVM:lle 1.44 miljardia euroa. Rahoittaessaan siis Kyproksen lainapakettia yhdeksän miljardin euron summalla EVM ”porskuttaa” Suomen ja muiden euromaiden rahoilla. Eikö  esim. Suomen kannalta ole sama asia mitä kautta suomalaisten veronmaksajien rahoja siirretään muualla käytettäväksi kun kyseessä on olemukseltaan yksi ja sama toimenpide eli ”tilisiirto”. Sanonta ”Seuraava siirto on pankkisiirto” näyttää tulleen yhdeksi keskeiseksi europäättäjien toimintamalliksi.

Edellä mainitun lähes puolentoista miljardin euron siirto on tapahtunut todella vähin äänin, vielä vähemmin äänin kuin nyt on aikomus hyväksyttää lopullisesti 23 miljardin euron Kypros-paketti pelkällä Eduskunnan suuren valiokunnan käsittelyllä ilman Eduskunnan  täysistunnossa tapahtuvaa käsittelyä. Ellei sitten Perussuomalaisten asian johdosta jättämä välikysymys saa hallitusta jollakin tavalla muuntamaan asian käsittelytapaa (nyt välikysymyskeskustelun jälkeen on selvää, ettei täysistuntokäsittelyä tule).

Hyvin monien asiantuntijoiden mukaan Kypros ei tule koskaan selviytymään lainapaketin takaisinmaksusta, joten se todennäköisesti jää kokonaisuudessaan jäsenvaltioiden kustannettavaksi. 

 

Vakuuttelua 

Tuosta pitkälle vaietusta 1.44 miljardista eurosta on syytä todeta se erikoisuus, että Suomi on suorittanut sen yhdessä erässä kun muut euromaat maksavat sen viidessä osassa. Suomi velvoitettiin kertasuoritukseen aikaisempaan Kreikka-pakettiin asettamiensa vakuusehtojen vuoksi. Suomi näyttää muutenkin viehtyneen erilaisiin vakuuksiin jopa vakuutteluihin. Esimerkkinä tästä on elokuussa 2011 Suomen ja Kreikan välille solmittu vakuussopimus, joka herättää epäilyjä Suomen saamisten varmuudesta.

Jo sveitsiläinen taloustieteilijä Simonde de Sismondi (1773-1842) olisi kahden vuosisadan takaa voinut neuvoa Suomen nykyistä valtiovarainministeriä Jutta Urpilaista ja pääministeri Jyrki Kataista tuollaisten vakuuksien kyseenalaisuudesta. Sismondin mukaan valtion velkapaperit edustavat mennyttä kulutusta ja sellaisenaan ”tuota pääomaa ei (myöhemmin) ole ylipäätään enää olemassa” (ks. Marx 1904, Drittes Buch, s.14, alaviite  6).

Suomen osalta ongelmana Kreikan kanssa tehdyssä vakuussopimuksessa on kysymys: kuinka vakuuttaa sellaista (mennyttä kulutusta) mitä ei enää tavallaan ole olemassa. Sama kysymys on aiheellinen myös muihin Suomen tekemiin vakuussopimuksiin nähden, joihin valtiovarainministeri Jutta Urpilainen tuntuu olevan kovasti tykästynyt..

 

Euroalueen tähänastiset sitoumukset

Keväällä 2010 Kreikalle myönnettiin yhteensä 110 miljardin euron laina. Syksyllä 2010 Irlannille myönnettiin 67.5 miljardin euron hätärahoitus Keväällä 2011 Portugalille 78 miljardin euron laina. Vuoden 2012 alussa Kreikalle uusi 130 miljardin euron hätälaina. Kesällä 2012 Espanjalle luvattiin 100 miljardin euron laina, jota Espanja ei ole toistaiseksi nostanut. Maaliskuussa 2013 Kyprokselle luvattiin 10 miljardin  euron hätärahoitus.  Huhtikuussa 2013 Dublinin kokouksessa on puhuttu enimmillään 23 miljardin euron hätäpaketista, josta Kyproksen omavastuu olisi 13 miljardia euroa.

 

Uusia autettavia on jonoksi asti

Dublinin kokouksessa jouduttiin myöntämään, että Portugali on noussut uudelleen huolen aiheeksi. Maan perustuslakituomioistuin totesi äskettäin mm. työttömyys- ja sairauspäivärahojen leikkaamisen perustuslain vastaiseksi, mistä aiheutuu 1.3 miljardin euron lovi säästöohjelmaan (kalliiksi tulee maalle näköjään lain noudattaminen!). Portugali ei pysty toteuttamaan sille määrättyä lainaohjelmaa. Portugalille ja Irlannille myönnettiinkin Dublinissa seitsemän vuotta lisäaikaa lainojensa takaisinmaksuun.

Seuraavaksi odotetaan avunpyyntöä Slovenialta, entiseltä EU:n mallioppilaalta. Slovenian jälkeen vuorossa saattaa olla Malta, Italia  (joka tällä hetkellä on vailla hallitusta) Slovakia ja  Ranska ( jonka viimeksi mainitun talous on kuralla, hallitus toimintakyvytön ja presidentin suosio pohjamudissa). Eurooppa-tutkimuksen verkostojohtaja Juhana Aunisluoma toteaa, että myös kolmen A:n maat Hollanti (jonne on ilmaantunut paha kiinteistökupla) ja Suomi ovat vaaravyöhykkeessä.

Juuri kun saadaan yksi asia korjatuksi, uusia tulee, Aunisluoma toteaa ja jatkaa, että ei ole yhtään valtiota, joka olisi kriisin ulkopuolella (Aunisluoman haastattelu  Radio Yle 1:ssä 12.4. –13). Epävarmuus lisääntyy, jäsenvaltioiden välit kiristyvät.

Jossakin uutisvirrassa vilahtaa sellaisia tietoja kuin että Kreikka vaatii Saksalta 100-300 miljardin euron sotakorvauksia natsien vuosien 1941-44 Kreikan miehityksen aiheuttamista tuhoista tai että ”Britannia liukuu jo kohti EU:n ulkorajaa”  (HS 6.4. –13, pääkirjoitus)  jne.

 

Pohdinnan paikka

Nyt on jo riittävästi näyttöä siitä, että vesi on tunkeutumassa myös Euro-Titanicin  A-luokan hytteihin. On hyvin mahdollista, että Suomi voi joutua (suuremmassa tai pienemmässä määrin) samalle tielle kuin nykyiset kriisimaat . Kriisi näyttää koskettavan ensiksi ja kipeimmin nimenomaan pieniä jäsenmaita ja niihin kohdistettavat taloudelliset kuritoimet ovat kaikkein kovimpia. 

Meitä, jotka vastustamme suomalaisten veronmaksajien rahojen siirtämistä kriisiin ajautuneille pankeille, syytetään päättäjien taholta siitä, että väistämme vastuuta kun emme suostu torjumaan edessäpäin olevaa vielä pahempaa vaihtoehtoa. Ensiksikin alkaa olla aika kysyä, mikä vaihtoehto voisi olla pahempi kuin tämä nykyinen.

Toiseksi on sanottava, että jos elämä alkaa käydä sietämättömäksi jossakin yhteisössä (euroalueessa), niin ei kai mitään kansakuntaa voida pakottaa väkisin kuulumaan tuollaiseen yhteisöön. Eikö voimassa ole sääntö, että jos ei pidot parane, niin vieraat vähenevät ?

Tästä ei ole kovin pitkä aika kun läntisissä viestimissä Neuvostoliittoa moitittiin ”kansojen vankilaksi”, mutta nyt TV-kuvat kertovat, että Kreikassa ja Portugalissa  elämä muistuttaa paikoin leiriolosuhteita. Irlannin entisillä asuntokupla-alueilla maisema näyttää olevan lähes kuin sodan (pommituksen ) jäljiltä. 

 

Suomi tarvitsee hätäohjelman

Välttääkseen nykyisten kriisimaiden kohtalon Suomi tarvitsee erityisen hätäohjelman. Sen tulee olla luonteeltaan ratkaisevasti erilainen kuin mitä on toteutettu juuri äskettäin ”puoliväliriihessä” yritysveroalennuksineen ja osinkoverouudistuksineen. Parannustoimet on kohdistettava  ennen muuta kansakunnan heikompiosaiseen väestöön. Kataisen hallituksen rikkaita suosivaan linjaan tarvitaan selkeä muutos.

Kuten suuronnettomuuden uhatessa (vrt. Titanic) ensimmäisinä on pyrittävä  pelastamaan heikoimmat, lapset, naiset, iäkkäät, vammaiset jne. Heidän toimeentulonsa on varmistettava ensin, koska he ovat suurimmassa hädässä. Ketjun heikoin rengas  ratkaisee yhteiskunnan kohtalon syvän kriisin oloissa.

Professori L.A. Puntila kehotti aikoinaan RUK:n kurssi 98:n (1959) kurssijulkaisussa yhteiskunnan parempiosaisia ottamaan huomioon, että ”padon kestävyys on yhtä kuin heikoimman kohdan kestävyys sekä ettei ketju kestä hituistakaan enempää kuin sen heikoin rengas”.

Puntilan sanoihin voisi nyt 54 vuotta myöhemmin lisätä, että monien väestöryhmien asema Suomessa (puolet eläkeläisistä elää EU:n määrittämän köyhyysrajan alapuolella ja osa näkee suoranaista nälkää), työttömien ja yksinhuoltajien  asema on sellainen, että se ei kestä enää hitustakaan huonompaa vaihtoehtoa

 

Toinen toisensa tukemisesta

Puntila valitteli tuossa em. kommentissaan, että uudelta sukupolvelta (siis meiltä tuolloisilta varusmiehiltä) puuttui sodan kiirastulen antama kokemus yksituumaisuudesta  ja ”toinen toisensa tukemisesta”. Lukiessani nyt noita rivejä annan vahingon kiertää ja totean, että jotain kokemusta näyttää puuttuvan tältä Kataiselta ja Urpilaiseltakin.

Ruotsin porvarihallituksen (!) taholta on äskettäin suositeltu, että Suomessa tulisi suorittaa 2-4 prosentin palkankorotukset kulutuskysynnän elvyttämiseksi. Ruotsin taholta tulleeseen viestiin on syytä lisätä, että kerrankin (kriisin uhatessa) tulee suorittaa pieni- ja keskituloisten asemaa parantava palkkaratkaisu.

Heikkojen aseman parantamisen ohella toinen suuren luokan kysymys on, että erityisesti yleisyhteiskunnallisen kriisin uhatessa  rahanliikkeiden valvonta on suunnattava kaikkiin tuloihin ja erityisesti pääomatuloihin.

Rahanliikkeet-sana tuo mieleen , että erityisen tärkeässä asemassa on nyt rauhanliike (vrt. jännittynyt Korean tilanne).

 

 Kirjoituksessa käytettyjä lähteitä:

 Boxberg, Katja, De Grauwe ennustaa eurolle loppua. Helsingin Sanomat 7.4.2013. 

Haavikko, Paavo, EI. siis kyllä. Juva 2006.

Hänninen, Jyri, Veroapina syö pöydästäsi. Helsingin Sanomat 24.3.2013.

Krugman Paul, Eurokriisi on jo pahempi kuin 1930 luvun lama. Taloussanomat 31.3.2013

 

Kähkönen, Virve, Kriisimaat saavat lisää aikaa. HS 13.4.-13

 

Lenin, V.I. ”Vasemmistolaisuus” lastentautina kommunismissa. Kustannusliike Edistys. Moskova.

 

Marx, K. Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844. Moskova. Kustannusliike Edistys.

 

Marx, K., Engels, F. Feuerbach, materialistisen ja idealistisen katsantokannan vastakkaisuus (Saksalaisen ideologian 1.luku). Teoksessa Marx, Engels, Valitut teokset. 6 osaa. Osa 2, s.67-147. Kustannusliike Edistys. Moskova 1978.

 

Marx Pääoma. 3.osa. Moskova 1976.

Marx, K - Engels, F, Kommunistisen puolueen manifesti. Valitut teokset 2, 1978.

Pulkkinen, T. Työttömyyden levinneisyys. Helsinki. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen tutkimuksia 3, 1956.

Puntila, L,.A. Padon murtuva kohta, ketjun heikoin rengas. RUK 98 kurssikirja. 1959

Tapio, Marko, Terassi.  WSOY Porvoo. 1962.

TV 1:n Ulkolinja-ohjelma Portugalin helmikuu 28.3.2013. Toimittaja Vesa Toijonen

Yle.Radio 1, 15.3.-13 (Ykkösaamu)

Yle Radio 1, 13.4.-13 (Maailmanpolitiikan arkipäivää. Toimittaja Minna Pai).

 

Seppo Ruotsalainen seppo_ruotaslainen.jpg

POHJOISMAISEN PUOLUSTUSYHTEISTYÖN VARJOLLA KOHTI NATOa

(esimerkkinä Islannin ilmavalvonta)

 Tähän mennessä  on jokseenkin avoimesti toteutettu suomalaisen asetekniikan saattamista yhä enemmän Naton kanssa yhteensopivaksi. Tästä on eräänä viimeisimpänä todisteena tieto (Helsingin Sanomat 5.11.12), jonka mukaan Suomen suurimman asetuojan titteli on siirtynyt tukevasti Yhdysvalloille, mikä varmistaa Nato-yhteensopivan kaluston.

Aseteknisen yhteen sovittamisen rinnalla kulkee parhaillaan poliittisen tason yhteen sovittamisen prosessi. Tämä tarkoittaa kasvavassa määrin eri poliittisten ja maantieteellisten osakokonaisuuksien yhteen liittämistä ja linkittämistä yhteisen sotilaallisen ”sateenvarjon” alle.

On otettava huomioon, että sellaiset kokonaisuudet kuin Nato, Pohjoismaat ja EU ovat enemmän tai vähemmän erillisiä kokonaisuuksia, joiden sotilaallisessa yhteistyössä on länsimielisten ja Nato-suuntaisten voimien mielestä vielä paljon ”yhdistämisen ja kehittämisen varaa”.

Pohjoismaat ovat taloudellisen ja sotilaallisen liittoutumisensa näkökulmasta arvioiden vielä melko sekalaista seurakuntaa. Suomi ja Ruotsi ovat EU:n mutta eivät Naton, Norja ja Islanti ovat Naton, mutta eivät EU:n ja Tanska on sekä EU:n että Naton jäsen.

Islannin ilmatilan valvonta

Nyt ajankohtaisessa Islannin ilmatilan valvonnassa on kysymys askeleesta kohti Nato-johtoisen toiminnan tiiviimpää sotilaallista ja poliittista yhteistyötä. Suomen ulkopoliittinen johto on ilmoittanut (pääministeri Jyrki Kataisen suulla ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan taustatuella) aikomuksestaan hyväksyä Suomen osallistuminen Islannin ilmatilan valvontaan yhdessä Ruotsin kanssa vuonna 2014 kolmen viikon ajaksi.

Operaatiota kannattavien henkilöiden ja yhteisöjen taholta  Suomen ja Ruotsin mukaanmenoa  pyritään vähättelemään viittaamalla siihen kuinka pari kolme konetta ”pörrää” muutaman viikon ajan Islannin ilmatilan tuntumassa.

Tässä vähättelyssä ohitetaan se tosiasia, että Ruotsi ja Suomi olisivat historian ensimmäisiä Natoon kuulumattomia maita, jotka osallistuisivat Naton jäsenmaan ilmatilan valvontaan. Valvonnan Nato-johtoisuus tulee selvästi ilmi mm. siinä, että Suomen ja Ruotsin hävittäjien olisi nivouduttava Naton komentoketjuun ja integroituun ilmapuolustusjärjestelmään. Islannin ulkoministeriön mukaan Suomen ja Ruotsin on myös selvitettävä osallistumisensa yksityiskohdat suoraan Naton kanssa (Yle.Uutiset 6.11. –12:”Islanti varoo puuttumasta Suomen ja Ruotsin Nato-suhteisiin”).

Suomen osallistumista kannattavien tahojen toimesta Islannin ilmatilan valvontaoperaatio pyritään esittämään erillisenä ja eristettynä tapahtumana, jolla ikään kuin ei olisi yhteyttä taustalla vaikuttaviin sotilaallisiin ja poliittisiin  kehitysprosesseihin. Samalla operaatio yritetään esittää lähinnä ja lähes yksinomaan pohjoismaisena puolustusyhteistyönä, vaikka Nato-yhteisyys ja –johtoisuus on jo osallistujien perusteella ilmeinen (Norja, Islanti ja Tanska ovat kaikki Nato-maita).

Ilmavoimien komentaja  Lauri Puranen myönsi Helsingin Sanomien haastattelussa (6.11). että vaikka kyse on pohjoismaisesta yhteistoiminnasta, niin Nato johtaa ja päättää esimerkiksi, että kelpaako aseistamaton kone tunnistustehtäviin.

 

Tuomioja Suomen osallistumisen kannalla

Ulkoministeri Erkki Tuomioja  on kallistumassa Suomen osallistumisen kannalle Islannin ilmatilan valvonnassa. Hän totesi Yle A-studiossa 31.10., että ”hallituksessa on otettu voimakas etunoja pohjoismaiseen yhteistyöhön myös puolustusalalla eikä tuolloin voida välttää Naton mukanaoloa”.

Tuomiojan näkemyksessä heijastuu se Suomen ulkopoliittisen nykyjohdon käsitys, jossa  ”pohjoismainen puolustusyhteistyö” ymmärretään joksikin erilliseksi ja itseoikeutetuksi toiminta-alaksi ja -alueeksi, johon (ikään kuin ”valitettavasti”) on hyväksyttävä mukaan  sivutuotteena ”myös” Natoa.

Ulkoministerin keskustelukumppanina em. TV-ohjelmassa esiintyneellä entisellä valtion kanslian valtiosihteerillä Risto Volasella tuntui olevan Tuomiojaa realistisempi näkemys tapahtumien kulusta. Islanti-tapaukseen viitaten hän totesi, että ”kyseessä on ilmavalvonta Naton ulkorajojen sotilaalliseksi turvaamiseksi, ja siinä olemme tavalla tai toisella mukana”.

 

Myös Niinistö

Myös presidentti Sauli Niinistö näyttää ”pohjoismaisen puolustusyhteistyön” mukana hyväksyvän määrätyn natojohtoisen suuntautumisen. Puhuessaan maanpuolustuskurssin avajaisissa Helsingissä 5.11. hän oudoksui Islannin ilmavalvonnasta syntyneitä erimielisyyksiä.

Niinistön mielestä Suomen ja Ruotsin osallistuminen Nato-johtoiseen operaatioon ei merkitse mitään muutosta turvallisuuspolitiikan  peruslinjaan. Sen sijaan Niinistö näkee osallistumisen tärkeänä askeleena pohjoismaisen puolustusyhteistyön kehittämisessä” (Yle. Uutiset 5.11).

Myös Niinistön näkemyksestä ilmenee, että pohjoismainen puolustusyhteistyö nähdään  sikäli annettuna ja muuttumattomana asiana, että lisääntyvä ja syvenevä Nato-johtoisuus ei muka vaikuta siihen sitä eikä tätä. Korkein ulkopoliittinen johtomme kieltäytyy näkemästä ja myöntämästä, että juuri ”natottuva” pohjoismainen yhteistyö ja Suomen aktivoituva osallistuminen siihen merkitsevät  muutosta tähänastiseen Suomen turvallisuuspolitiikan peruslinjaan.

 

Keskinäisen avunannon prinsiippi

Eräs Pohjoismaisen puolustusyhteistyön taustalla piilevä keskeinen kysymys on, olisiko Suomi valmis auttamaan muita Pohjoismaita siinä tapauksessa, että ne joutuisivat sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi.

Toistaiseksi Suomi ei ole halunnut antaa vastaavanlaista lupausta kuin minkä Ruotsi antoi  vuonna 2007 hyväksytyssä omassa puolustuspoliittisessa selvityksessään. Sen mukaan ”Ruotsi ei jää passiiviseksi, jos katastrofi tai hyökkäys kohtaa toista (EU:n) jäsenmaata tai Pohjoismaata” (Kari Huhta HS 5.5.2012).

Ruotsin mallin mukaista yksipuolista solidaarisuusjulistusta on tähän asti vastustettu Suomessa sillä perusteella, että se veisi kohti Nato-jäsenyyttä.

Mitä EU:hun tulee,  edellisessä ja edelleen voimassa olevassa turvallisuuspoliittisessa selonteossa vuodelta 2009 Suomi vakuuttaa noudattavansa EU:n Lissabonin sopimuksen toiselle jäsenmaalle myönnettävää avunantovelvoitetta, joskaan Suomi ei sisällytä Pohjoismaita tähän mukaan (kuten siis Ruotsi teki jo vuonna 2007).

Puheissa ja sanoissa pohjoismainen puolustusyhteistyö pyritään esim. Suomen poliittisen johdon toimesta erottamaan Nato-johtoisesta yhteistyöstä, vaikka käytäntö ikään kuin sisäisenä virtana johtaa paitsi asetekniikan myös politiikan ja erilaisten ”periaatteiden” osalta yhä laajempaa ja syvempää Nato-yhteensopivuutta kohti.

 

Yhdenmukaisuuden paine

On mahdollista ja jopa ilmeistä, että Ruotsin solidaarisuusjulistus muihin pohjoismaihin nähden aiheuttaa yhdenmukaisuuden painetta vastaavan  kannan omaksumiseen tavalla tai toisella myös Suomen kohdalla. Toisin sanoen painetta sen prinsiipin enemmän tai vähemmän ilmisanottuun toteamiseen, että sotilaallinen hyökkäys jotakin pohjoismaata vastaan johtaisi avunantamisen toteutumiseen myös toisen pohjoismaan osalta. Nato-maita  Norjaa, Islantia ja Tanskaa mainittu prinsiippi koskee Naton perussopimuksen 5.artiklan kautta. Pystyykö ja haluaako Suomi lisääntyvän Nato-vetoisen pohjoismaisen puolustusyhteistyön oloissa pysyttelemään tuon artiklan vaikutuspiirin ulkopuolella?

Jos lievä spekulaatio sallitaan (niin kuin se näin vakavassa asiassa tulee sallia) Suomen mahdollinen tuleva Nato-jäsenyys johtaisi viimeistään myös Suomen osalta Naton artikla 5:n toteutumiseen. Tällainen tilanne saattaisi johtaa Suomen äärimmäisen vakavassa konfliktitilanteessa alttiiksi jopa ydinasein käytävän sodan näyttämöksi. 

 

 

Tuomioja luottavainen Naton 5.artiklan suhteen 

Ulkoministeri Erkki Tuomiojan mukaan Suomi ei kumppanimaana halua osallistua artikla 5:n mukaisiin tehtäviin eikä Natokaan hänen mukaansa halua niihin kumppaneita. Mainitussa artiklassa jäsenmaat siis velvoitetaan auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsenmaata.

”On käynyt täysin selväksi, että mistään Naton artiklan 5-tehtävästä ei ole kysymys, eikä sellainen tule Suomelle kysymykseen,” Tuomioja sanoi Ylen A-studiossa keskiviikkona 31.10. Herää kuitenkin kysymys, kuinka ulkoministeri voi antaa vakuutuksen sellaisen asian toteutumattomuudesta, jonka toteutumista kohti vahvat ulkopuoliset voimat ja sisäinen dynamiikka suuntautuvat.

Eikö ole lupa ajatella,  että sotilaallisen avunannon prinsiippi pyritään muuttamaan mahdollisimman laajasti ”Nato-yhteensopivaksi” paitsi Naton piirissä myös sitä lähellä olevissa maissa? Eli se mitä toteutetaan asetekniikan ja poliittisen tason ”yhteensopivuuden” saavuttamiseksi, pyrkii toteutumaan myös järjestelmän sisäisten ”periaatteiden” eli prinsiippien suhteen.

 

Katainen ”selventää” ilmavalvontaa

Torstaina 15. päivänä marraskuuta  pääministeri Jyrki Katainen ”selventää” MTV 3:n seitsemän uutisissa, mitä Suomen osallistuminen Islannin ilmavalvontaoperaatioon tarkoittaa (tai pikemminkin, mitä se ei tarkoita). Hän on keskustellut aiemmin päivällä Suomeen vierailulle saapuneen Naton pääsihteerin Anders Fogh Rasmussenin kanssa ja  toteaa nyt kasvot helpotuksesta loistaen, että Suomen osallistuminen ei tarkoita tunnistelentoja, vaan pelkästään harjoituksiin osallistumista.

Mutta mikä ”uutinen” tuo sitten on? Se tästä vielä puuttuisi, että osallistuttaisiin tunnistelentoihin, jotka HS:n (1.11.) pääkirjoittajankin mukaan ovat ”jo selvästi sotilaallisia toimia”. Katainen kuten muutkin ilmavalvontaan myönteisesti suhtautuvat päättäjät puhuvat kevyeen sävyyn myös ”harjoituksista”, vaikka urheilupiireissä tunnetaan hyvin sanonta, että ”harjoittelu tekee mestarin”. 

 

Ulkopuolisia neuvoja

Kataisen kanssa samoissa Tv-uutisissa esiintynyt pääsihteeri Rasmussen vakuuttelee, että Naton ja Suomen suhteissa ei tapahdu mitään muutoksia, vaikka Suomi osallistuukin Islannin ilmavalvontaoperaatioon.  Valvontaoperaatiolla ei myöskään hänen mukaansa ole mitään tekemistä Suomen Nato-jäsenyyden kanssa.

Ulkopuolista hämmästyttää, että jos Suomen osallistumisella tai osallistumattomuudella ei ole mitään vaikutusta juuri mihinkään, niin miksi Suomen toivotaan (jopa hartaastikin) osallistuvan noihin taloudellisestikin hintaviin ”harjoituksiin”.

Herää epäilys, että nuo vakuuttelijat haluavat madaltaa osallistumiskynnystä siten, että yhä useampi kansalainen ja järjestö muuttuisi suosiolliseksi operaatioon osallistumiselle tai suhtautuisi siihen välinpitämättömästi. Suomen kannalta vaara on, että kynnyksen madaltuessa  valvontaan osallistumiselle, myös kynnys Natoon lähentymiselle alenee.

 

”Hassua”

Naton pääsihteerin vierailupäivän jälkeisen Radion Ykkösaamun (16.11) lähetyksessä sotatieteen tohtori Jarno Limnell on jo lähes ”sinetöimässä” itsestään selvyytenä Suomen osallistumisen Islannin  ilmavalvontaan. Hän puhuu lähes tuohtuneella äänellä, että on ”hassua, että Naton pääsihteerin pitää tulla tänne kertomaan mitä me voimme tehdä”. Olemme Limnellin kanssa tästä asiasta jyrkästi samaa mieltä, mutta kokonaan eri lähtökohdista kuin hän.

Limnell ei radion haastattelussa  tuntunut lainkaan miettivän sitä mahdollisuutta, että Naton pääsihteerillä saattaisi olla mielessä päällimmäisenä Naton asia ja Suomen ”tietämättömän” kansan etu vasta kaukana perässä.

 

Sotilaallista aktivoitumista myös Baltiassa

 

Pohjoismaisen puolustusyhteistyön osalta asioita tapahtuu muuallakin kuin Islannin suunnalla. Eduskunnan käsittelyssä on kuluvan syksyn aikana ollut hallituksen esitys (HE 84/2012)  pohjoiseurooppalaisen ilmatilan lohkon perustamisesta. Ilmatilan lohkoon liittyvät Suomen lisäksi Norja, Viro ja Latvia. Ruotsi ja Tanska vetäytyivät hankkeesta helmikuussa  2011 ja perustivat yhteisen ilmatilalohkon. Islanti vetäytyi hankkeesta puoli vuotta myöhemmin.

”Näin Pohjois-Eurooppaan on syntymässä EU:n lainsäädännön tavoitteesta poiketen kaksi vierekkäin toimivaa erillistä ilmatilan lohkoa” , huomauttaa Vasemmistoliiton kansanedustaja ja eduskunnan puolustusvaliokunnan jäsen Jyrki Yrttiaho asiaa koskevassa eriävässä mielipiteessään. Kolme perussuomalaista kansanedustajaa yhtyi tuohon eriävään mielipiteeseen, jossa vaadittiin eduskunnan liikenne- ja viestintävaliokuntaa (joka kyseistä esitystä käsitteli !) keskeyttämään käsittely ja siirtämään se turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon käsittelyn yhteyteen.

Näille vaatimuksille ei ilmeisesti juurikaan kallistettu korvaa, sillä eduskunta hyväksyi sopimusta koskevan lakiesityksen lähes alkuperäisessä muodossaan 24.10.-12.

Suomen kannalta ongelmallista on tietysti se, että kaikki muut ko. ilmatilan lohkoon liittyvät maat ovat Naton jäseniä. Nato tuntuu nyt tunkeutuvan vastaan katsoipa Suomesta lähes mihin ilmansuuntaan tahansa. Puheena olevan sopimuksen ”sivutuotteena” sopimusvaltioiden on  tarvittaessa mm. mahdollistettava sotilaskoulutus ilmatilassa, joka ei rajoitu valtioiden maantieteellisiin rajoihin.

Suomen ilmavoimat on osallistunut tänä vuonna ensimmäistä kertaa kahteen Baltic Region Training Event –harjoitukseen Baltiassa ( Ilmavoimien komentaja Lauri Puranen HS:n 6.11 haastattelussa).

 

Yhteenvetoa

Suomen puolueettomuuslinjan kannalta on turvallisuuspolitiikassa tällä hetkellä tapahtumassa sellaista huolestuttavaa kehitystä, että Nato-yhteensopivuuden linjaa toteutetaan eri tasoilla. Sitä tapahtuu paitsi aseteknologian myös poliittisen päätöksenteon ja sisäisten toimintaperiaatteiden yhtenäistämisen myötä. Tämä prosessi etenee askel askeleelta ja jokaista uutta askelta naamioiden ja hämäten. Toteuttamisvaiheessa oleva Islannin ilmatilan valvontaoperaatio on yksi askel Naton lisääntyvän vaikutusvallan suuntaan myös Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa ja sitä kautta ulkopoliittisessa linjassa.

Suomen Natojäsenyyden kannattajien eräs taktiikka on, että jokaista askelta, harjoitusta jne. kuvataan sellaiseksi, että tämä (uusi askel) ei merkitse mitään uutta tähänastiseen käytäntöön nähden. Kuitenkin jossakin vaiheessa tulee vastaan tilanne, jossa on valittava ratkaisu joko Suomen sotilaallisen puolueettomuuden säilyttämisen tai sen menettämisen välillä. Tästä ratkaisusta käydään paraikaa kamppailua.

Kaikkien Suomen puolueettomuuspolitiikan suunnasta huolta kantavien tahojen tulee pyrkiä asettamaan piste toimille, jotka vetävät Suomea yhä syvemmälle Naton vaikutuspiiriin.

 

Suomen osallistuminen Islannin ilmatilan valvontaan torjuttava!

Suomessa on oppositiopuolueiden toimesta arvosteltu viime aikoina aiheellisesti hallituspuolueiden salailevaa toimintaa uuden turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon valmistelussa, joka on määrä antaa eduskunnalle vielä kulumassa olevan vuoden loppuun mennessä.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on vaatinut hallitusta antamaan eduskunnalle selonteon Islannin ilmavalvonnasta. Eduskunnan puolustusvaliokunnan varapuheenjohtaja Seppo Kääriäinen (Kesk.) vaatii selonteon käsittelemistä perusteellisesti eduskunnan valiokuntakäsittelyssä, ulkoasiainvaliokunnassa sekä puolustus- ja perustuslakivaliokunnissa ( Yle uutiset 2.11.-12).Myös oman kantansa ja Erkki Tuomiojan näkemyksen kanssa pähkäilevän SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backman haluaa selonteon Islannin ilmatilan valvonnasta.

Eduskunnan ulkopuolisten puolueiden ja järjestöjen suuri joukko vastustaa ehdottomasti Suomen osallistumista Islannin ilmatilan valvontaan.

 

 

Kirjoituksessa käytettyjä lähteitä:

 HE 84/2012 vp. Hallituksen esitys eduskunnalle pohjoiseurooppalaisen toiminnallisen ilmatilan lohkon perustamisesta Viron, Suomen, Latvian ja Norjan välille.

 HE 84/2012 vp Jyrki Yrttiahon eriävä mielipide hallituksen esitykseen HE 84/2012vp. 3.10.2012

 Huhta, Kari, Suomi arvioi taas turvatakuita.  HS 5.5.2012

 Huhtanen, Jarmo, Puranen: Hornetien aseistus Islannissa riippuu Natosta. HS 6.11.-12

 Huhtanen Jarmo, USA ja Ranska aseistavat Suomen, HS 5.11.-12

 ”Vaarallista Nato-seikkailua” . Tiedonantaja 2.11.-12, Pääkirjoitus (ES).

 ”Turvallisuuspolitiikan konsensus on murtumassa”. Helsingin Sanomat 1.11.-12 (Pääkirjoitus).

 Väisänen, Juha-Pekka, Vaarallisia Nato-hankkeita Baltiassa ja Islannissa. SKP. Blogit 26.10.-12

 Yle Radio 1 (16.11.-12) Ykkösaamu. Haastattelussa turvallisuuspolitiikan asiantuntija Jarno Limnell.

 Yle.Uutiset 15.11.-12: Katainen: Islanti-operaatio on harjoitus.

 Yle.Uutiset 6.11. –12: ”Islanti varoo puuttumasta Suomen ja Ruotsin Nato-suhteisiin”.

 Yle. Uutiset 5.11.-12: ”Niinistö oudoksuu Islannin ilmavalvonnasta syntyneitä erimielisyyksiä”.

 Yle A-studio 31.10.-12: Erkki Tuomiojan ja Risto Volasen haastattelu

 

 

Seppo Ruotsalainenseppo_ruotaslainen.jpg

FINNAIR JA PÖRSSIYHTIÖT MARXILAISITTAIN

 

Tausta

 

Finnairin hallitus teki elokuussa 2009 päätöksen yhteensä lähes kolmen miljoonan euron bonuksien jakamisesta yhtiön 18 avainhenkilön kesken. Sittemmin ilmeni , että myös toimitusjohtaja Mika Vehviläinen  oli saanut vuoden 2009 lopussa työsopimukseensa liittyen asuntoedun lisäksi 180 000 euron bonuksen. Samaan aikaan Finnairin henkilöstö on pakotettu palkanalennuksillaan ja palkattomalla työllä osallistumaan yrityksen 26 miljoonan euron säästötalkoisiin.

 

Asiasta syntyneen kohun äskettäin puhjettua Finnairin johdon taholta yritettiin ensin selittää, että bonusasiassa oli ollut kyse hyvin poikkeuksellisesta menettelystä, jonka tarkoitus oli sitouttaa avainjohtajat yritykseen tilanteessa, jossa Vehviläisen edeltäjä Jukka Hienonen erosi Finnairista. Kuitenkin tämä bonusten, optioiden ja osinkojen jakoralli on ollut pörssiyhtiöissä loputon sekä kansalaisten loputtoman ihmettelyn ja paheksumisen kohde. Finnairin hallituksen puheenjohtaja Veli Sundbäck myönsikin keskiviikon (14.3.) A- Studion  haastattelussa, että Finnairin menettelytavat eivät ole millään tavoin muiden pörssiyhtiöiden menettelytavoista poikkeavia.

 

Tavallista kansalaista ihmetyttää yhä enemmän, kuinka nämä täysin kohtuuttomat johdon palkitsemisjärjestelyt voivat jatkua vuodesta toiseen herkeämättömällä voimalla. Syitä etsittäessä nostetaan keskeisenä esiin johtajien ahneus, eikä siinä varmasti juuri vikaan mennä. Tuo näkemys on kuitenkin rajoittunut.

 

Marxilaisessa näkemyksessä kohtuuttomat palkitsemisjärjestelmät ovat seurausta itse kapitalistisen järjestelmän luonteesta. Voi tuntua yllättävältä, että  todellisen vastauksen etsinnässä on palattava Karl Marxin analyysiin.

 

Voiton suhdeluku

 

Marx ilmaisee voiton suhdelukua kaavalla:  m / c+v. Kaava kuvaa kapitalistin saaman lisäarvon (m) suhdetta pysyvän pääoman ( c ) ja vaihtelevan pääoman (v)  summaan. Suure ( c ) tarkoittaa tuotantovälineiden ja raaka-aineiden arvoa, (v) puolestaan prosessissa käytetyn työvoiman arvoa.  Voiton suhdeluku on sitä suurempi  mitä suurempi  lisäarvo (m) on suhteessa viivan alapuolella mainittuihin kahteen muuhun tuotannontekijään c+v nähden.

 

Marx toi esiin sen seikan, että voiton suhdeluku pyrkii kapitalistisen tuotannon edetessä alenemaan. Vaikka lisäarvo (m ) kasvaa voimakkaasti ja vaikka työvoiman arvoa ( v ) painetaan alaspäin, voiton suhdeluku pyrkii alenemaan siksi, että  tuotantovälineisiin ja raaka-aineisiin sijoitettava arvonosa ( c ) kasvaa vielä jyrkemmin kuin lisäarvo (m). (Marx Pääoma 3, suom. 1976, s. 215).

 

Edellä kuvatun tilanteen voi olettaa vallitsevan esim. juuri lentoyhtiöissä, joissa koneisiin ja raaka-aineisiin, esim. polttoaineisiin sijoitettava arvonosa ( c ) on huomattavan korkea.

 

Marx esitti kuitenkin voiton suhdeluvun alenemistendenssille ns. vastaan vaikuttavia tekijöitä, jotka hidastavat tuota suuntausta ja pyrkivät puolestaan kääntämään sen nousuun.

 

R-T-R’ ja R-R’

 

Kuvitteellisen pääoman olemusta analysoidessaan  Marx nosti esiin myös kaavan R- T- R’, joka tarkoittaa, että normaalissa kaupankäynnissä rahalla ( R ) ostetaan tavara ( T ), joka puolestaan vaihdetaan (suurempaan) rahaan (R’). Kapitalismissa ja markkinataloudessa työvoima on tavara, jolla on sellainen ominaisuus, että se pystyy luomaan itseään suuremman arvon.

 

Marx totesi, että kuvitteellinen talous kehittyy ”rahakauppiaiden” johdolla suuntaan, jossa kaava R – T – R’  supistuu yhä enemmän äärijäsenikseen eli kaavaksi R – R’. Työ ja tuotantoprosessi pudotetaan siis yhä suuremmassa määrin välistä pois  ja rahaa synnytetään rahalla . Raha kasvaa ikään kuin puissa.

 

Tästähän alkaa olla jo vähintäänkin esimakua se, että Finnairin työntekijöillä teetetään ilmaista työtä, jotta he voisivat säilyttää työpaikkansa. Ajoittain vaikuttaa siltä kuin kapitalistin ihanne olisi tuotantolaitos, jossa ei olisi lainkaan työntekijöitä. Kyseessä on suureen (v) arvon alentaminen. Ammattiliito Pron puheenjohtaja Antti Rinne on äskettäin todennut, että jopa 1000 työntekijää saatetaan  ulkoistaa Finnairista 

 

Rahan lapiointia

 

Kaavaa R-R’ käytännössä toteuttaen voidaan tietysti lapioida rahaa yritykseen helpommin ja enemmän kuin pidemmän ja työläämmän kaavan kautta. Kysymykseen siitä, miksi pörssiyhtiöt niin avokätisesti jakavat erilaisia palkkioita eli osinkoja, optioita ja bonuksia lähinnä avainhenkilöilleen, johtuu siitä, että tällainen ”raha poikii rahaa” - käytäntö tuo yritykseen suuria ”ylimääräisiä” rahamääriä itse tuotantoprosessista riippumatta ja sen ulkopuolelta eli esim. pörssikurssien kautta. Kyseessä on tavallaan rahan ylituotantokriisi.

 

Marx huomautti, että eräät pääomat tuottavat kaikkien kustannusten vähentämisen jälkeen ainoastaan suuria tai pieniä korkoja, niin sanottuja osinkoja (Dividenden). Nämä osingot eivät ”mene mukaan” yleisen voiton suhdeluvun tasoittumisprosessiin, ”koska niiden (osinkojen) voiton suhdeluku on keskimääräistä voiton suhdelukua pienempi”. ”Jos ne menisivät mukaan (sisältyisivät SR), niin voiton keskimääräinen suhdeluku laskisi paljon alemmaksi” (Marx, mt. suom. s. 243; saks. 221-2).

 

Kun esim. laajojen irtisanomisten yhteydessä on ihmetelty, miksi monet menestyvät yritykset irtisanovat väkeään ja samanaikaisesti maksavat jopa jättimäisiä osinkoja johtajilleen, keskeinen selitys löytyy Marxin voiton suhdeluku – analyysistä. Osingot ovat yrityksissä ylimääräistä rahaa, joka pyrkii painamaan alaspäin voiton suhdelukua (tai ei ainakaan kohota tuota suhdelukua riittävästi ylöspäin)  ja josta yrityksen on johtonsa mielestä suorastaan päästävä eroon ”taseita keventämällä”. 

 

Järjestelmän rajoittuneisuus

 

Kyseessä on viime kädessä kapitalistisen järjestelmän suppea-alaisuus. Pörssiyhtiön johto ei katso voivansa käyttää ylimääräistä rahaansa uusiin investointeihin, koska pelkää niiden piirissä voiton ja sen seurauksena pörssikurssin laskua. Tämä aiheuttaa niille tarpeen vapautua noista varoista osinkoja ja muita etuuksia jakamalla samalla kun ne pyrkivät vapautumaan (nyt investointien ”puuttumisen” johdosta) ”ylimääräiseksi” muuttuvasta työvoimastaan.

 

Ovista ja ikkunoista sisään tunkeutunutta ylimääräistä rahaa ei voida jakaa yrityksen henkilöstölle, koska se merkitsisi työvoiman arvon (v) lisäämistä ja (v) on jakoviivan ”väärällä puolella”, ts. sen pelätään alentavan voiton suhdelukua.

 

Bonukset pääoman puolelle

 

Kun Ilta-Sanomat kysyy (15.3), että  ”Osaako Finnair kertoa , missä kohtaa organisaatiota kulkee raja, jonka yläpuolella majailevia sitouttaa voitelu  ja alapuolella uhkailu?”, niin marxilainen vastaus kuuluu, että raja kulkee työn ja pääoman välissä. Bonukset suunnataan siis henkilöille, joiden katsotaan edustavan lisäarvoa eli voittoa (m), jolla estetään voiton suhdeluvun aleneminen.

 

Finnair niin kuin muutkin pörssiyhtiöt ovat siis sen pakon edessä, että niiden on aika ajoin vapauduttava ylimääräisestä ja tarpeettomaksi muuttuneesta rahasta ja ainoa niiden johdon näkemä vaihtoehto ovat ”avainhenkilöt”, joiden merkityksen korostaminen saa lähes yksilöpalvonnan luonteen.

 

Onko ”sitouttamisen pakko” todellinen syy?

 

Finnairin johto (siitäkin kiistellään, onko bonusratkaisujen takana yhtiön toimiva johto vai yhtiön hallitus) on korostanut ”avainhenkilöiden” valtavaa merkitystä yhtiön kriisivaiheessa. Toisaalta on tullut tietoon, että sitouttamisbonusten ehtona ei vaadittu edes avainhenkilöiden läsnäoloa yrityksessä, vaan pelkkä nimi ovessa oli riittävä tekijä (olisinpa minäkin joskus päässyt samanlaiseen hommaan, toteaa nimimerkki Katkeroitunut eläkeläinen).

 

Uusia outoja asioita putkahtelee esiin lähes päivittäin.  Ilta-Sanomien (16. 3.) mukaan Finnairin entinen toimitusjohtaja Lasse Heinonen  sai viime vuonna 430 000 euron bonukset, joista 280 000 euroa oli sitouttamisbonuksia. Heinosen mukaan ”Finnairin johdosta kukaan ei tietääkseni pyytänyt mitään bonuksia, vaan aloite tuli aidosti hallitukselta”, hän toteaa.

 

Heinosen lausuma viittaa siihen, että yhtiössä on pikemminkin kysymys liiallisen hötörahan poisjakamisen tarpeesta kuin avainhenkilöiden harjoittamasta painostuksesta bonuksien saamiseksi, vaikka molemmatkin tekijät saattavat olla mukana vaikuttamassa.     

 

Avain hukassa

 

Valtion omistajaohjauksesta vastaavan ministerin Heidi Hautalan ”mitta tuli täyteen” ja lähes koko Finnairin hallitus sai lähteä. Tällaisella toimella voi tietysti olla jonkinlaista vaikutusta palkitsemismenettelyjen muuttamiseksi, mutta johtajien potkut eivät sinänsä ja yksin poista itse kapitalistisen järjestelmän sisällä olevaa perusristiriitaa. Uusi hallitus on ennen pitkää tai välittömästikin saman vanhan ”liikapalkitsemisongelman” edessä.

 

Nyt kysellään, ”miksi Finnairin hallitus on joutunut tekemään tällaisen kahden vuoden sitouttamissopimuksen 18 henkilön osalta” (kansanedustaja Eero Lehti, kok.Radion ykkösaamussa 16.3.). Mikäli Finnairin tai minkä tahansa suuren pörssiyhtiön asioista päättävä johto joutuisi antamaan suoran ja rehellisen vastauksen tuohon kysymykseen, se saattaisi esittää seuraavan vastakysymyksen ja siihen vastauksen: ”mihin  ihmeessä me sitten sijoittaisimme ovista ja ikkunoista sisään tunkeutuneen ylimääräisen rahan? Mehän emme voi sijoittaa sitä tuottamattomiin uusinvestointeihin emmekä me voi jakaa sitä henkilöstölle, sillä silloin voittotaso laskee ja pörssikurssi sukeltaa. Näin ollen meidän on jaettava se pois rasittamasta taseitamme noille avainhenkilöille, joilla kuitenkaan ei ole avainta itse perusongelman ratkaisemiseen.” 

 

Hautalalle plussaa ja miinusta

 

Ministeri Hautala ansaitsee plus-pisteitä Finnairin johtoa koskevasta rohkeasta siirrostaan, mutta hänen omassa toiminnassaan on myös epäjohdonmukaisuuksia. Pahin niistä on, että hän vaatii valtiota luopumaan enemmistöosakkuudestaan Finnairissa. Miten tällainen ratkaisu voisi lieventää johdon palkitsemisongelmaa tai muutenkaan koitua suomalaisen yhteiskunnan parhaaksi? Hautala perustelee käsittämätöntä kantaansa  hokemalla, että suomalaisille on taattava suorat lennot Keski- ja Etelä- Eurooppaan. 

 

Brysselin suunta on tietysti Heidi Hautalalle rakas, mutta kuten kansanedustaja Mauri Pekkarinen Tv-ohjelmassa (A-Talk 15.3.) hänelle huomautti, on kai tässä päästävä lentämään muuallekin kuin Eurooppaan.  Oikea etenemissuunta ratkaisua etsittäessä on , että henkilöstön todellista päätösvaltaa pörssiyhtiöissä lisätään  voimakkaasti ja että todellinen suunnitelmallisuus ja valvonta toteutetaan pörssiyhtiöiden ja erityisesti valtiojohtoisten yritysten investointien ja rahankäytön suhteen.

 

Vakava oire

 

Yritysjohdon kohtuuttomat palkitsemisjärjestelmät ovat vakava oire kapitalistisen järjestelmän toimimattomuudesta, sen ahdasrajaisuudesta demokraattisesti johdetun talouselämän toteuttamisessa. Karl Marx kirjoitti: ”Mutta siinä kammossa, jota he (porvarilliset taloustieteilijät SR) tuntevat laskevan voiton suhdeluvun edessä, on tärkeintä tunne, että kapitalistinen tuotantotapa kohtaa tuotantovoimien kehittyessä rajan, jolla ei ole mitään tekemistä rikkauksien tuottamisen kanssa sinänsä; ja tämä omalaatuinen raja on todistuksena kapitalistisen tuotantotavan rajoittuneisuudesta ja vain historiallisesta, ohimenevästä luonteesta (Marx, Pääoma 3, suom. 1976, s. 245 vahvennettu SR).   

Seppo Ruotsalainen                   seppo_ruotaslainen.jpg

EUROKRIISI JA MARX

 Päivä päivältä käy ilmeisemmäksi, ettei finanssikriisin olemusta voida selittää ilman marxilaista, siis ilman Karl Marxin esittämää talousteoriaa. Kriisin selvittämisen lähtökohtaedellytys on, että  kiinnitetään huomio Marxin paljastaman kahden käsitteen eli 1) tuotantovoimien ja 2) tuotanto- eli omistussuhteiden välisen  ristiriidan olemassaoloon. Noiden mainittujen suhteiden kautta (erityisesti silloin kun ne kärjistyvät jyrkästi) määräytyvät viime kädessä suuret, maailmanhistorialliset kehityssuunnat. 

 

Karl Marx ja Friedrich Engels totesivat jo vuonna 1848 julkaisemassaan Kommunistisen puolueen manifestissa, että talousjärjestelmän maailmanhistoriallinen muutos tulee mahdolliseksi ja välttämättömäksi silloin kun yhteiskunnan tuotantovoimat ja tuotantovoimien omistussuhteet muuttuvat toisiinsa nähden yhteen sopimattomiksi.

 

Tukea historiasta

 

Marx ja Engels viittasivat keskiajan lopun tilanteeseen 1400- ja 1500-luvuilla, jolloin feodaalinen, maaorjuuteen tai maaorjuudellisiin suhteisiin pohjautuva talousjärjestelmä osoittautui uuden liikkuvan kauppa- ja kauppiaspääoman rinnalla täysin riittämättömäksi järjestelmäksi. Kauppapääoman syntyä ja kehitystä siivittivät suuret löytöretket, tunnetuimpana niistä Amerikan löytö. Yhteiskunnassa kypsyivät edellytykset aateliston vallan murtumiselle ja porvarissäädyn valtaan nousulle.

 

Vastaava ilmiö tullaan marxismin klassikoiden mukaan näkemään tuotantovoimien ja omistussuhteiden osalta myös porvarillisessa yhteiskunnassa. Joutuessaan ratkaisevasti ristiriitaan keskenään nuo suhteet ”saattavat koko porvarillisen yhteiskunnan sekasortoon” ja yhteiskunta alkaa muistuttaa ”taikuria, joka ei enää kykene hallitsemaan  esiin manaamiaan maanalaisia voimia” (Marx - Engels, Valitut teokset 2, 1978 s. 341).

 

 

Emmekö me juuri nyt ole tuollaisessa tilanteessa? Porvarillinen yhteiskunta ei enää pysty hallitsemaan itse esiin manaamiaan voimia (työttömyyttä, inflaatiota, velkaantumisongelmaa, maksukyvyttömyyttä jne.). Suoritettiinpa tilanteen korjaamiseksi mitä tahansa perinteisen porvarillisen talouspolitiikan keinoja, tuloksena näyttää olevan  suo siellä, vetelä täällä.

 

Nykyvaiheessa tuota edellä mainittua ristiriitaa edustaa ennen muuta reaalitalouden ja sen päälle kehittyneen kuvitteellisen pääoman (fiktives Kapital) yhä pahempi keskinäinen yhteensopimattomuus. Keskeinen ongelma on siinä – kuten Marx totesi -, että kuvitteellinen pääoma tuhoaa reaalitaloutta.

 

Marx kirjoitti vuonna 1859 julkaisemassaan  Kansantaloustieteen arvostelua - teoksessa tavalla, joka on avain nykykriisin ymmärtämiseen:

 

”Yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat tietyssä kehitysvaiheessaan ristiriitaan siihenastisten tuotantosuhteiden kanssa – tai omistussuhteiden, mikä on vain oikeudellinen ilmaus samalle asialle. Tähän asti tuotantovoimat ovat pysytelleet näiden vallitsevien tuotantosuhteiden puitteissa. Tuotantovoimien kehitysmuodoista nämä (omistus)suhteet muuttuvat niiden kahleiksi. Seuraa yhteiskunnallisen vallankumouksen aikakausi. Taloudellisen perustan muuttuessa mullistuu koko valtaisa päällysrakenne hitaammin tai nopeammin” (Marx 1970, 17).

 

Luoton rooli kapitalismissa

 

Pääoma-teoksensa kolmannessa kirjassa Marx tuo esiin kapitalistisen luottojärjestelmän kahtalaisen luonteen, mikä ilmenee siinä, että ”se toisaalta kehittää kapitalistisen tuotannon liikkeellepanevan voiman, rikastumisen vieraan työn riistolla, paljaimmaksi ja valtavimmaksi peli- ja huijausjärjestelmäksi” sekä siinä, että  ”se toisaalta muodostaa siirtymämuodon uuteen tuotantotapaan” (Marx, Pääoma, 3.osa, suom. Moskova 1976, 27.luku, s.438).

 

Luottojärjestelmä muodostaa siirtymävaiheen uutteen tuotantotapaan siksi, että se alituisesti rikkoo kapitalistisen tuotannon ahtaaksi muuttuneita sisäisiä kahleita ja rajoja. Luottojärjestelmä rikkoo niitä rajoja, jotka estävät tuotantovoimia kehittymästä ahtaaksi osoittautuvien omistussuhteiden ulkopuolelle. Rikkoessaan noita rajoja luottojärjestelmä kuitenkin vaarantaa itse kapitalistisen järjestelmän perustan ja olemassaolon (ks. em).

 

 

Kaksoiskappaleita

 

Päättäjien ja tutkijoiden olisi nyt syytä lukea  Karl Marxin Pääoman kolmannen kirjan lukuja 30-32, joiden otsikkona on ”Rahapääoma ja todellinen pääoma”.

Noissa luvuissa Marx tarkastelee mm. valtion velka- ja omistuspapereiden luonnetta. Hän toteaa, että omistustodistukset yhteiskunnallisiin liikeyrityksiin, rautateihin, kaivoksiin jne. ovat todelliseen pääomaan kohdistuvia todistuksia, mutta samalla niistä tulee todellisen pääoman paperisia kaksoiskappaleita; tämä tapahtuu samalla tavoin kuin jos ”kuormakirja saisi arvon itse kuorman rinnalla” (Marx, mt., s.474).

 

Erilaiset omistustodistukset reaaliomaisuuteen (kaivoksiin, rautateihin) ovat siis erilaisia paperisia kopioita, jotka lisäksi alkavat monistua siksi, että ”näitä papereita heitetään suurin määrin markkinoille tarkoituksena muuttaa ne rahaksi” (Marx, s.465).

 

Tilanne muuttuu vielä jyrkästi kun kapitalistisen kehityksen myötä siirrytään rahaluoton piiriin  ”Näiden omistustodistusten – ei ainoastaan valtion arvopapereita, vaan myös osakkeita koskevan – arvon itsenäinen liike vahvistaa sen harhakuvitelman, että ne muodostaisivat todellisen pääoman sen pääoman tai sen vaatimuksen rinnalle, johon kohdistuvia omistustodistuksia ne mahdollisesti ovat” (Marx , s.465).

 

Velka- ym. papereiden kasautuminen voi ilmaista tehtaiden, kaivosten jne. piirissä tapahtuvaa pääoman kasautumista, ”mutta kaksoiskappaleina, jotka voidaan myydä tavaroina ja jotka näin ollen kiertävät itse pääoma-arvoina, ne ovat kuviteltuja, ja niiden arvomäärä voi laskea ja nousta aivan riippumatta siitä millainen arvonliike on sillä todellisella pääomalla, johon kohdistuvia todistuksia ne ovat” (Marx, mt., s.474).

 

Siinä vaiheessa kun näillä mainituilla arvopapereilla keinottelemisen ja pelaamisen seurauksena tapahtuu romahdus, ei ole olemassa työarvoteorian mukaan mitään muuta lähdettä tuhlattujen rikkauksien kattamiseksi kuin työvoima ja työvoimalla luodut arvot. Tuhlaajapoika palaa kotiin ja menee todellisten taloudellisten arvojen luojan eli veronmaksajan kukkarolle.

 

Hyvä esimerkki tämän tosiasian myöntämisestä on Italian hallituksen hätäkokouksessa viime elokuussa hyväksytty 45.5 miljardin euron säästöpaketti kahden seuraavan vuoden ajaksi. Pääministeri Silvio Berlusconi totesi, että ministereiden sydämet vuotavat verta siksi, että hallituksen on lupaustensa vastaisesti täytynyt mennä kansalaisten kukkarolle. Kansalaiset Italiassa ottivat tiedon leikkauksista vastaan tyrmistyneinä ja nimittelivät mielenosoituksissaan ministereitä varkaiksi.

 

 

Kaikki virtaa Herakleitos, mutta virtaako kaikki takaisin ?

 

Analysoidessaan talouskriisin kehittymistä kohti romahdusta, Marx tarkastelee pääoman takaisinvirtaamiseen (Rückfluss des Kapitals) liittyviä ongelmia. Vastavuoroisten velkasitoumusten täyttäminen  riippuu pääoman takaisinvirtaamisesta, mikä puolestaan edellyttää tuotanto- ja kulutusprosessin keskeytymättömyyttä. Kun luotot ovat molemminpuolisia, toisen maksukyky riippuu samalla toisen maksukyvystä. Marx tarkastelee ensin pääoman takaisin virtaamisen ongelmia reaalitaloudessa, jossa pääomien takaisinvirtaamisen pienenemiseen tai myöhästymiseen voivat vaikuttaa mm. markkinoiden laajeneminen ja keinotteluelementti (Marx, mt.476-7).

 

Tähän liittyy vielä erityisesti kuvitteellisen pääoman piirissä erilaisten toimijoiden eli subjektien määrän suuri lisääntyminen. Nykyisen eurokriisin ympärillä pyörii eri maiden keskuspankkeja, pankkeja ja vakuutuslaitoksia, sellaisia tekijöitä kuin ERVV, EVM, IMF, EKP jne. Sieltä puuttuu oikeastaan vain VPK, jota ehkä eniten tarvittaisiin erilaisten palojen sammuttamiseen ja turvamuurin rakentamiseen.

 

Mitä enemmän näitä subjekteja eli toimijoita  rahavirran varrella on, sitä suurempi on todennäköisyys, että joku näistä tekijöistä niin sanoen pettää (ja kun luottojärjestelmä Marxin mukaan kehittyy todelliseksi huijaus- ja petosjärjestelmäksi) ja käy niin, että saatavat eivät virtaakaan takaisin luotonantajalle.

 

Edellä todetun lisäksi kuvitteellinen talous on Marxin ajoista tietysti suuresti monimutkaistunut. Esimerkkinä mainittakoon tässä toimitusjohtaja Urho Lempisen kirjoitus Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalla 12.9.2011. Sen mukaan maailmantaloudessa on liikkeellä 30 000 miljardin dollarin nimellinen määrä erilaisia luottoriskijohdannaisia, joilla käydään kauppaa ja joihin sisältyy suuria taloudellisia riskejä.   

 

Luottojärjestelmä kuin houretta

 

Marx totesi luottojärjestelmän muuttuvan monilta osin pelkäksi hourekuvaksi (Hirngespinst) (Pääoma 3, s. 470) ja kirjoitti, että ”koko prosessi mutkistuu niin suuresti…, että hyvin varman liiketoiminnan ja pääoman jatkuvan takaisinvirtaamisen harhakuva voi rauhassa jatkaa olemassaoloaan vielä senkin jälkeen kun pääomien takaisinvirtaamiset ovat tosiasiassa jo pitkään tapahtuneet vain nenästä vedettyjen rahanlainaajien ja nenästä vedettyjen tuottajien kustannuksella (Pääoma 3, s.481). ”Tämän vuoksi liiketoiminta näyttää juuri välittömästi ennen romahdusta miltei kohtuuttoman terveeltä” (ibid.).

 

 

Me olemme tällä hetkellä eurokriisissä kohdassa, jota Marx kuvaa Pääomassa seuraavin sanoin:  ”Sellaisessa tuotantojärjestelmässä, missä uusintamisprosessin kaikki puolet perustuvat luottoon, siinä tapauksessa, kun luotto äkkiä lakkaa ja vain käteismaksu pätee, alkaa ilmeisestikin kriisi, maksuvälineiden raju tavoittelu… Kuitenkin tämän ohella näiden vekseleiden valtava määrä edustaa pelkkiä huijausliiketoimia, jotka nyt paljastuvat ilmapalloiksi ja halkeavat…” (Marx, Pääoma 3, s.486). 

 

 

Kuvitteellinen talous paisuu

 

Kapitalistisen tuotannon kehittyessä kuviteltu, fiktiivinen rikkaus paisuu paisumistaan. Marx huomautti, että pankkiirit (ammattimaiset rahanlainaajat KM) käyttävät luottojärjestelmän koko valtavaa laajentuneisuutta, ylipäätään koko luottoa hyväkseen omana yksityispääomanaan” (Marx, mt.,475).

 

Luottojärjestelmä siis laajenee ja monimutkaistuu ja niin sanoen monistuu. ”Kaikki tässä luottojärjestelmässä kaksinkertaistuu ja kolminkertaistuu sekä muuttuu pelkäksi hourekuvaksi” (Marx, mt. s.470).

 

Marxin puhe kaiken kaksin- ja kolminkertaistumisesta palauttaa meidät lähes hätkähdyttävällä tavalla nykyhetkeen. Helsingin Sanomat paljasti  pari päivää sitten (19.10) tiedon, jonka mukaan Suomen takausvastuu Euroopan väliaikaisen rahoitusvakausvälineen varainhankinnasta voi korkoineen kaksinkertaistua eduskunnan syyskuun lopussa hyväksymästä 14 miljardista eurosta runsaaseen 28 miljardiin euroon (Petri Sajari, ”Takaus voi kaksinkertaistua”).

 

Tämä herättää kysymyksen siitä, että kun tällainen 14 miljardin euron hintainen lipsahdus menee läpihuutojuttuna Eduskunnan kolmen valiokunnan  ja yhden täysistunnon läpi, niin mitä sitten voi tapahtua muiden euromaiden parlamenteissa ja esim. EU-alueella ylipäänsä.

 

EU-johtajat vaikean probleeman edessä

 

Nyt viikonvaihteessa ja viikonvaihteen jälkeen kokoontuva EU-johtajien hätäkokous on seuraavan probleeman edessä. Toisaalta reaalitalouden edessä ja vastapäätä oleva kuvitteellinen pääoma paisumistaan paisuu ja monimutkaistuu. Tämä johtuu mm. siitä, että euromaiden päättäjät ja talousasiantuntijat eivät keksi muuta keinoa kriisin ”ratkaisemiseksi” kuin lähinnä pankkien tukemiseen tarkoitetun rahamäärän kasvattamisen (pankkien pääomittamisen).

 

Eräs esimerkki tästä on kaavailu ERVV:n 440 miljardin euron peruspääoman kohottamiseksi eli vivuttamiseksi jopa 2000 miljardiin euroon. Kuvitteellinen pääoma siis kasvaa ja kehittyy täysin hallitsemattomiin mittoihin ja alkaa yhä enemmän elää omaa hallitsematonta elämäänsä.  Samalla kuvitteellisen pääoman tuhovoima reaalitalouteen nähden kasvaa. Kuvitteellisen pääoman tuhoamistyötä reaalitaloutta kohtaan täydentävät eri maiden hallitukset ja ylimpänä Euroopan unioni määräämällä kuristus- ja kurjistusbudjetteja, joilla kansakuntien ostovoima ja taloudellisen kasvun edellytykset tukahdutetaan.    

 

Perimmäinen ongelma EU-päättäjien ja kansojen edessä on kysymys, mistä rahat otetaan näiden miljardimäärien kattamiseksi. Tässä suhteessa Marx yhtyy sveitsiläisen taloustieteilijän Simonde de Sismondin (1773-1842) näkemykseen siitä mistä valtion puuttuvat velkarahat otetaan: ”Teollisesta työstä täytyy syntyä uusia rikkauksia etukäteen niille, jotka antoivat nämä tuhlatut rikkaudet lainaksi; tämä osa otetaan veroina niiltä, jotka tuottavat kyseiset rikkaudet, ja annetaan valtion velkojille…” (Marx, 1976, s. 473-4, alaviite 6).

 

Nykyisessä eurokriisissä on kyse siitä, että kuvitteellisen pääoman alueella kaikki moninkertaistuu, kuten Marx huomautti. Reaalitalous ei yksinkertaisesti pysty kilpailemaan ”tuottavuudessa” mielikuvitukseen perustuvan kuvitteellisen pääoman kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että reaalitalous ei kerta kaikkiaan pysty suorittamaan niitä rahamääriä, joita kuvitteellinen talous siltä vaatii. Kun 14 miljardia pidetään jo mahdottomana, niin summan kaksinkertaistaminen nuijan (todellisen nuijan!) kopautuksella vie ajatuksen jo houremaailman alueelle.

 

EU-päättäjät ovat viikonvaihteessa tämän edellä mainitun mahdottomuusteoreeman edessä.  marxismin mukaan kriisin todellinen ratkaisu merkitsee siirtymistä perusteiltaan uudenlaiseen talousjärjestelmään, jossa kansan suuren enemmistön taloudelliset ja sosiaaliset edut on turvattu.

 

Sosialismin edellytykset

Millaiset edellytykset sosialismin luomiselle ovat nykymaailmassa? Karl Marx ja Friedrich Engels käsittelivät Brysselissä vuosina 1845-46 kirjoittamassaan ”Saksalaisessa ideologiassa”  tulevan kommunistisen (sosialistisen) yhteiskunnan syntyedellytyksiä. He ottivat lähtökohdakseen vieraantumisilmiön.

 

Tuo vieraantuminen voidaan marxismin klassikoiden mukaan voittaa siinä vaiheessa kun se muuttuu  ”sietämättömäksi mahdiksi” ja kun ”tuo vieraantuminen muuttaa ihmiskunnan perusjoukon kerrassaan ’omistamattomaksi’ ja asettaa sen vastakkain samanaikaisesti olemassa olevan rikkauden ja sivistyksen maailman kanssa” (Marx ja Engels, Valitut teokset 6 osassa, osa 2, s.93).

 

Marx ja Engels luonnehtivat tuota mahtia yksilöille ”vieraana, heille ulkopuolisena valtana, jonka alkuperä ja päämäärät ovat heille tuntemattomat, jota he siis eivät voi enää hallita”. Sen sijaan pystyttämällä tuotannon kommunistisen sääntelyn ”ihmiset saavat jälleen määräysvaltaansa vaihdon, tuotannon ja keskinäisen kanssakäymisensä harjoittamistavan”. Saksalaisessa ideologiassa Marx ja Engels ennakoivat suorasukaisesti, että ”Kommunismi on empiirisesti mahdollinen ainoastaan hallitsevien kansojen ’kertakaikkisena’ ja samanaikaisena toimintona” (mt., s. 94).

 

 

Seppo Ruotsalainen seppo_ruotaslainen.jpg

Sosialismin näköala


Nykyisessä finanssikriisissä kysymys sosialismista nousee tai sen pitäisi nousta esiin ainakin siinä yhteydessä kun mietitään, mikä on akuuttien velkakriisimaiden (tällä hetkellä Kreikka, Irlanti, Portugali) kohtalo ja tulevaisuus. Jos nämä (ja ehkä monet muut) maat joutuvat velkasaneeraukseen eli käytännössä vararikkoon, mikä on silloin niiden tulevaisuus? Tätä kysymystä eivät valtiollisen enempää kuin EU-tason päättäjätkään osaa, uskalla ja ennen kaikkea halua syvemmin pohdiskella.

Investointipankki Lehman Brothersin konkurssista syyskesällä 2008 alkanut talouskriisi jatkuu edelleen. Samalla velkakriisi muuttuu yhä syvemmäksi ja pitkäaikaisemmaksi.

Helsingin kauppakorkeakoulun rahoituksen professori Vesa Puttonen toteaa, että ”Kreikka pysyy pystyssä teeskentelyllä” eli Euro-alueella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin rahoittaa Kreikkaa ja siksi muka uskotaan siihen, että Kreikka pystyy maksamaan saamansa tukiavustukset takaisin, vaikka näin ei todellisuudessa tapahdu (Helsingin Sanomat  2.6. 11).

Puttonen ihmettelee aiheellisesti sitä, että EU kasaa jälleen uutta tukipakettia Kreikan ensi vuonna erääntyvien lainojen uudelleenrahoittamista varten. Miksi näin tapahtuu ja miksei jo uskota, että kriisi ei ratkea tukimiljardeja pankeille syytämällä?

Ilmeisesti taustalla on EU-johtajien lapsellinen ja sitkeä usko siihen, että kapitalismi jälleen kerran korjaa itse itsensä ja että jossakin vaiheessa palataan entiseen menoon. Mutta entä jos ei palatakaan? Entä jos taustalla on Marxin ja Engelsin toteama tuotantovoimien ja tuotantovoimien omistussuhteiden ristiriita, joka nykyvaiheessa ilmenee reaalitalouden ja kuvitteellisen talouden välisenä sovittamattomana ristiriitana, joka ei ole korjattavissa tähänastisilla porvarillisilla talouspoliittisilla keinoilla?

 

Kokonaiset kansakunnat EU: n leipäjonossa

Tällä hetkellä silmiemme edessä on näky, jossa eivät ainoastaan huono-osaisimmat yksityiset kansalaiset, vaan myös huono-osaisimmat valtiot ovat yhä enemmän ajautumassa EU:n jatkuvan vastikkeettoman hätäavun varaan eli suoraan sanottuna EU:n leipäjonoon.

EU-päättäjät ovat alun perin ilmeisesti olettaneet tai teeskennelleet uskovansa, että jokin perussumma (Kreikan kohdalla 110 miljardia, Irlannin 85 mrd ja Portugalin 78 mrd euroa) riittäisi nostamaan nuo maat kertaheitolla takaisin jaloilleen siten, että lisäavustusta ei enää tarvittaisi. Näinhän asia ei tietenkään ole. Vastaavalla tavalla kuin alkuviikosta ruokakassinsa vastaanottaneen yksityisen kansalaisen eväät on parissa päivässä syöty ja hänen on pakko palata jälleen loppuviikosta takaisin leipäjonoon, samoin vastaava avuntarve koskee tasaisin väliajoin myös kokonaista kriisiin ajettua kansakuntaa.

Koko Euro- alue on taloudellisesti kriisiytymässä, sijoittajat (siis pankit ja pelurit) ovat menettäneet luottamuksensa (mikä heidän luottamuksensa sitten lieneekin)yksityisten valtioiden kykyyn hoitaa asioitaan samalla kun kansalaisten enemmistö menettää luottamuksensa pelureihin. Edessä saattaa olla rahamarkkinoiden paniikki ja pörssiromahdus. Uhkaava katastrofi ja kuinka sitä vastaan on taisteltava, sanoisi varmaan tämän päivän Lenin.

 

Sosialismin edellytykset

Millaiset edellytykset sosialismin luomiselle ovat nykymaailmassa? Kaksi alle kolmekymppistä nuorukaista Karl Marx ja Friedrich Engels käsittelivät Brysselissä vuosina 1845-46 kirjoittamassaan ”Saksalaisessa ideologiassa”  tulevan kommunistisen (sosialistisen) yhteiskunnan syntyedellytyksiä. He ottivat lähtökohdakseen Marxin jo aikaisemmin paljastaman vieraantumisilmiön, joka on ymmärrettävä pitkänä maailmanhistoriallisena prosessina.

Tuo vieraantuminen voidaan marxismin klassikoiden mukaan voittaa siinä vaiheessa kun se muuttuu  ”sietämättömäksi mahdiksi” ja kun ”tuo vieraantuminen muuttaa ihmiskunnan perusjoukon kerrassaan ’omistamattomaksi’ ja asettaa sen vastakkain samanaikaisesti olemassa olevan rikkauden ja sivistyksen maailman kanssa” (Marx ja Engels, Valitut teokset 6 osassa, osa 2, s.93).

Marxin ja Engelsin mukaan tuon mahdin voittaminen edellyttää tuotantovoimien suurta kasvua ja korkeaa kehitysastetta, sillä ”vain tuotantovoimien universaalisen  kehityksen mukana syntyy ihmisten universaalinen kanssakäyminen, jonka vuoksi toisaalta ’omistamattoman’ joukon ilmaantuminen tapahtuu kaikilla kansoilla samanaikaisesti” (vahvennus KM ja FE).

Marxin ja Engelsin näkemys tuntuu yllättävästi yhdentyvän ns. globalisaatioilmiön ja erityisesti nyt vallalla olevan ”rahoituskriisin” kanssa. Nykyvaiheessa osakekurssien liike leviää lähes hetkessä ympäri maailmaa ja ”omistamattomia” koskettavat samat piinaavat tekijät, työttömyys, asunnottomuus, hintojen nousu, yleinen turvattomuuden tunne eli  huomattavan suuri osa ihmisistä ja ihmiskunnasta joutuu elämään saman ”sietämättömän mahdin” alaisuudessa. 

 

Ulkopuolisen mahdin syrjäyttäminen

Marx ja Engels luonnehtivat tuota mahtia yksilöille ”vieraana, heille ulkopuolisena valtana, jonka alkuperä ja päämäärät ovat heille tuntemattomat, jota he siis eivät voi enää hallita”. Sen sijaan pystyttämällä tuotannon kommunistisen sääntelyn ”ihmiset saavat jälleen määräysvaltaansa vaihdon, tuotannon ja keskinäisen kanssakäymisensä harjoittamistavan”. Saksalaisessa ideologiassa Marx ja Engels ennakoivat suorasukaisesti, että ”Kommunismi on empiirisesti mahdollinen ainoastaan hallitsevien kansojen ’kertakaikkisena’ ja samanaikaisena toimintona” (mt., s. 94).

 

Sosialismi aluksi yhdessä maassa

Sen johtopäätöksen rinnalle, että proletaarinen vallankumous voisi voittaa ainoastaan samanaikaisesti pisimmälle edistyneissä kapitalistisissa maissa,  tuli sittemmin Leninin näkemys vallankumouksen voiton mahdollisuudesta imperialismin kaudella aluksi muutamissa tai jopa yhdessä erillisessä maassa.

Kapitalistimaiden suureen taloudelliseen eriarvoisuuteen viitaten Lenin kirjoitti vuonna 1915: ”Taloudellisen ja poliittisen kehityksen epätasaisuus on kapitalismin ehdoton laki. Siitä seuraa, että sosialismin voitto on mahdollinen ensi aluksi  muutamissa tahi jopa yhdessäkin erillisessä kapitalistisessa maassa” (Lenin, Valitut teokset neljässä osassa. Osa 2, s. 321-2).

Leninin mukaan kapitalismin maailmanlaajuinen ketju oli mahdollista murtaa heikoimmassa kohdassaan, Venäjällä – kuten tapahtuikin. Tällä hetkellä kapitalismin sisäinen kehitys näyttää nostavan uudelleen esiin Marxin ja Engelsin arvion pitkälle kehittyneen kapitalismin yhteisestä ”sietämättömästä mahdista”, mikä osaltaan mahdollistaa ja tekee välttämättömäksi eri maissa työväenluokan yhdensuuntaisen ja jopa samanaikaisen etenemisen kohti sosialismia.

Marx ja Engels kirjoittivat ”Saksalaisen ideologian” Brysselissä. Tuota tekstiä lukiessa ei voi oikeastaan muuta kuin huokaista:  Kunpa joku parivaljakko kirjoittaisi tämän päivän (2011) Brysselissä yhtä älykkäitä kuin nuo kaksi nuorukaista 165 vuotta sitten. Mutta tämä lienee turha toivo! Jos EU:n alueella vallitsee kansaa kurittavana tekijänä laajalti kurjuuden filosofia (Proudhon), niin samaan aikaan Brysselin päättäjien päitä näyttää hallitsevan Marxin toteama filosofian kurjuus.   

 

Valtiomonopolistinen kapitalismi ja sosialismi

Leninin mukaan ”valtiomonopolistinen kapitalismi on mitä täydellisintä sosialismin aineellista valmistelua, siihen johtava eteinen, historian portaikon se askelma, jonka sekä sosialismiksi nimitetyn askelman välissä ei ole mitään väliaskelmia” (Lenin, Uhkaava…s.126 ).

Leninin mukaan nuo kaksi käsitettä (valtiomonopolistinen kapitalismi ja sosialismi) sivuavat toisiaan niin läheltä, että ”sosialismi onkin juuri valtiokapitalistista monopolia, joka on pantu palvelemaan koko kansaa ja on sikäli lakannut olemasta kapitalistista monopolia”. Näin ollen ”monopolista… ei voida mennä eteenpäin kulkematta sosialismia kohti” (Lenin, em. s. 125).

 

Historian pitkät kehityskulut

Yleisesti on havaittavissa, että kunkin ajan ihmisten on vaikea ajatella historiallisia kysymyksiä sukupolvien rajat ylittävinä prosesseina. Sosialismia ”odottaessa” usko sosialismin toteuttamisen mahdollisuuteen hiipuu. Kuitenkin pitäisi huomioida historian pitkät kehityskulut.

Kun ajatellaan vallan siirtymisen hitautta porvaristolta työväenluokalle on otettava huomioon, että porvariston aineelliset elinehdot eli tuon luokan ”omin” tuotantotapa alkoi kehittyä Länsi-Euroopassa jo 900-luvulla, jolloin kaupunkitalous irtaantui kartanotaloudesta ja kauppa sai kapitalistisen luonteen (Heikki Lehtonen 1983, s.74-5).

Porvariston aineellista perustaa voimakkaasti suosinut kauppakapitalismi sai valtavan lisäpontimen 1400-luvun lopulta lähtien suurten löytöretkien myötä. Samalla aateliston valta alkoi vähitellen murentua sen seurauksena, että tuon vallan perustana olleet feodaaliset ja maaorjuudelliset omistussuhteet eivät enää kyenneet hallitsemaan eli sulkemaan sisäänsä valtavasti kasvaneita tuotantovoimia ja pääomien liikkuvuutta.

 

Porvaristo oli aateliston kanssa tiukilla

Tästä porvaristolle suosiollisesta taloudellisesta tilanteesta huolimatta porvaristo joutui kamppailemaan valtiollisesta vallasta aateliston kanssa vuosisatojen ajan. Vielä 1500-luvullakaan porvaristo ei Alankomaita lukuun ottamatta onnistunut nousemaan hallitsevan luokan asemaan missään Länsi-Euroopan maassa. Englannin porvarillisen vallankumouksen katsotaan toteutuneen oleellisesti vuosina 1642-1649 kansalaissodassa, jossa porvariston johtavana hahmona toimi alahuoneen jäsen Oliver Cromwell.

Kun kansainvälisessä työväenliikkeessä ehkä ihmetellään ja tuskitellaan sitä, miksi Pariisin kommuunin (1871) ja Venäjän sosialistisen vallankumouksen (1917) jälkeen sosialismin toteutuminen on ollut niin hidasta ja takaiskuja kokenutta, on ehkä hyvä muistaa, että aikoinaan porvarisluokan valtaannousu oli hidasta ja eri maissa hyvin eriaikaista. Niinpä Cromwellin johdolla toteutetusta vallanvaihdosta Englannissa ennätti kulua noin 150 vuotta ennen kuin valta siirtyi ratkaisevasti porvaristolle Ranskassa 1700-luvun lopussa.

Sosialismin etenemisen ”hitautta” tai ”nopeutta” arvioitaessa olisi paikallaan ottaa huomioon sekin, että sosialismin etenemistä on pyritty patoamaan 1900-luvulla mm. kahdella imperialistisella maailmansodalla sekä sen jälkeen sodilla, joissa on kuollut enemmän ihmisiä kuin mainituissa maailmansodissa yhteensä. Nämä sodat ovat olleet erityisen haitallisia ja tuhoisia työväenluokalle ja työväenluokan ihmisille.

 

Sosialismi kohottautuu maapallolle prosessinomaisesti

Pariisin kommuunin (1871) myötä toteutui ensimmäisen kerran sosialismin  ilmaantuminen  maapallolle valtiollisena järjestelmänä. Kun Kommuuni piti puoliaan  Ranskan oikeiston aseellisen hyökkäyksen edessä noin 70 päivää, niin 50 vuotta myöhemmin lokakuun vallankumouksen myötä syntynyt neuvostovaltio kesti 70 päivän asemesta 70 vuotta. Samaan aikaan maailmaan ilmaantui kokonainen sosialististen maiden joukko. Kiinan Kansantasavallan talouden valtava nousu erityisesti parina viime vuosikymmenenä on jälleen vahvistanut merkittävästi sosialismin asemaa maailmanlaajuisesti.

Merkille pantavaa kuitenkin on, että sosialismi ei valtiollisena järjestelmänä ole vielä toistaiseksi toteutunut missään pitkälle kehittyneen kapitalismin vyöhykkeellä. Lenin esitti vuonna 1920 ajatuksen, jonka mukaan ”Venäjän oli vuoden 1917 konkreettisessa, historiallisesti varsin erikoislaatuisessa tilanteessa helppo alkaa sosialistinen vallankumous, kun sen sijaan sen jatkaminen ja loppuun suorittaminen on Venäjällä vaikeampaa kuin Euroopan maissa” (Lenin, ”Vasemmistolaisuus”…, s. 64).

Tuolle Leninin havainnolle näyttää myöhempi historian kehitys antaneen lähes eräänlaisen yleislain luonteen. Sosialismin aloittaminen näyttää olevan ”helpompaa” alikehittyneen kapitalismin kuin pitkälle kehittyneen kapitalismin oloissa kun taas sen jatkaminen on kehitysmaatasolla ja vihamielisen kapitalistileirin saartamana huomattavan vaikeaa.

Neuvostovaltion esimerkki osoitti monessa suhteessa, kuinka vaikeaa sosialismin jatkaminen oli olosuhteissa, joissa puuttuivat monet ”kypsyneet” tuotanto- ja organisaatiomuodot, jotka pitkälle kehittyneessä kapitalismissa Lännessä olivat jo olemassa.  Venäjällä sosialismia jouduttiin toteuttamaan osin vielä ”feodaalisissa”, virallisesti vuonna 1861 lakkautetun maaorjuuden jälkeisissä olosuhteissa.

Sen sijaan sosialismiin siirtymisen kannalta Venäjällä puolestaan vallitsivat vuonna 1917 määrätyt konkreettiset olosuhteet (esim. luokkasuhteiden jyrkkä vastakkaisuus), jotka Länsi-Euroopasta puuttuivat. ”Länsi-Euroopasta puuttuvat nyt tällaiset erikoislaatuiset (Venäjälle ominaiset SR) edellytykset, eikä tällaisten tai tämäntapaisten edellytysten toistuminen ole varsin helppoa” (Lenin, em. teos, s. 65).

 

Tilanne Euroopassa

Näin oli siis vuonna 1920. Mutta mikä on tilanne tänä päivänä? Puuttuvatko Länsi-Euroopasta edelleen sosialismiin siirtymisen konkreettiset edellytykset vai ovatko ne nyt ilmaantuneet paikalle?  Eteläisen Euroopan maista ainakin Kreikka, Portugali, Espanja ja Italia ovat talouksiensa osalta ja velkakriisin johdosta ennen näkemättömissä vaikeuksissa. EU ja Kansainvälinen valuuttarahasto ovat kiristämässä Kreikan, Irlannin ja Portugalin kansalaisten elämisen ehdot lähes orjuutta muistuttavaan tilaan.  Marxin ja Engelsin aikoinaan ennakoima ”sietämätön mahti” on levittäytymässä samankaltaista kurjuutta ympärilleen levittäen yhä laajemmalle Euromaiden ja koko EU:n alueelle.

Vaikeuksiin ajetut valtiot eivät pysty kohottamaan talouttaan, vaan ovat pikemminkin ajautumassa kehittyvien talouksien tasolle. Jossakin informaation virrassa vilahtaa tieto, että Kreikan luottoluokitus on Pakistanin kanssa samalla roskaluokituksen tasolla. Eikö  tilanne ala olla sellainen, että sosialismi saattaa rantautua ensimmäistä kertaa maailman historiassa pitkälle kehittyneen kapitalismin vyöhykkeelle. Jos sosialismiin siirtyminen on kehitysmaatasolla ehkä helpompaa, niin eikö juuri eräiden EU-maiden painaminen tuolle tasolle alenna kynnystä sosialismin sisään tulolle?

Eikö noissa kurjistetuissa valtioissa yhä laajemmat kansankerrokset ala olla sitä mieltä, että sosialismi, nimenomaan 21.vuosisadan sosialismi,  on parempi vaihtoehto kuin tuollainen kurjuus? Leninin tunnetun lauseen mukaan: ”Vallankumous voittaa vasta silloin, kun ’pohjakerrokset’ eivät halua vanhaa ja kun ’huippukerrokset’ eivät voi elää vanhaan tapaan” (”Vasemmistolaisuus”…, s.91, vahvennus VL). Tämä prosessihan toteutuu tavallaan parhaillaan  ennen näkemättömässä mittakaavassa eräiden arabivaltioiden liikehdinnässä.

Sosialismiin siirtyminen ei ole mahdollista ilman laajojen kansankerrosten asettumista yhteiskunnan syvällisten muutosvaatimusten taakse. Leninin mukaan syvällisen yhteiskunnallisen muutoksen toteuttaminen on myös mahdotonta ilman yleiskansallista (sekä riistettyjä että riistäjiä käsittävää) kriisiä (”Vasemmistolaisuus”..s.92). Muutos voi ja sen täytyykin toteutua demokratian kautta siten, että kansan enemmistön tahto toteutuu vähemmistöön nähden.

  

Lähteitä:

Lehtonen, Heikki, Työvoiman käytön ja uusintamisen muodot. Näkökulma sosiaalipolitiikan historiaan. Tampere: Vastapaino, 1983.

Lenin, V.I. Euroopan Yhdysvallat- tunnuksesta. Valitut teokset neljässä osassa. Osa 2, s. 319-322. Kustannusliike Edistys. Moskova.

Lenin, V.I.  Uhkaava katastrofi ja kuinka sitä vastaan on taisteltava. Valitut teokset neljässä osassa. Osa 3, s. 91-131. Kustannusliike Edistys, Moskova.

Lenin, V,I. ”Vasemmistolaisuus” lastentautina kommunismissa. Kustannusliike Edistys. Moskova

Marx, K., Engels,F. Feuerbach, materialistisen ja idealistisen katsantokannan vastakkaisuus (Saksalaisen ideologian 1.luku). Teoksessa Marx, Engels, Valitut teokset. 6 osaa. Osa 2, s.67-147. Kustannusliike Edistys. Moskova 1978.

Puttonen, Vesa, ”Kreikka pysyy pystyssä teeskentelyllä”. Helsingin Sanomat 2.6.2011.

Seppo Ruotsalainenseppo_ruotaslainen.jpg

Takuueläke takaa köyhyyden jatkumisen

 

Niin sanottu takuueläke tulee voimaan kuluvan vuoden maaliskuun alusta lukien – sopivasti juuri eduskuntavaalien alla. Takuueläkkeen määrä on 685 euroa kuukaudessa vuoden 2010 indeksitasossa. Takuueläke on jatkossakin sidottu kansaneläkeindeksiin. Takuueläke on veronalaista tuloa.

Keskustaoikeistolainen hallitus on kehunut vuolaasti takuueläkettä yrittäen voimakkaan mediarummutuksen säestyksellä luoda kuvaa, että kyseessä olisi laaja-alainen kaikkia kansalaisia koskeva perusturvauudistus. Todellisuudessa takuueläke tulee kohdistumaan samoihin pieneläkkeen saajiin, jotka nykyisin saavat kansaneläkettä ja pientä työeläkettä.

Tällaisia alle takuueläkkeen maksimimäärän (685 euroa kuukaudessa)  saavia henkilöitä, täysimääräisen kansaneläkkeen saajat mukaan lukien, on maassa noin 120 000. Mistään yleisestä perusturvasta ei siis takuueläkkeen kohdalla suinkaan ole kyse kun otetaan huomioon, että maassa on lähes 1.4 miljoonaa eläkkeensaajaa. On arvioitu, että noin puolet noista 1.4 miljoonasta eläkeläisestä on jo jäänyt EU:n keskimääräisen köyhyysrajan (900 euroa/kuukaudessa) alapuolelle.

Takuueläkkeen ulkopuolelle tulevat jäämään kokonaan mm. ne 560 000 kansalaista, jotka saavat samanaikaisesti sekä kansaneläkettä että työeläkettä ja joiden kuukausieläke on 685 euroa korkeampi, mutta nousevien elinkustannusten oloissa edelleen riittämätön. 

Takuueläkkeen lupaama taso olisi sitä paitsi voitu toteuttaa täysimääräisen kansaneläkkeen (vuonna 2010 yksin asuvalla henkilöllä 584 e/kk) normaalilla taso- ja indeksikorotuksella ilman takuueläkkeen edellyttämää ylimääräistä hakumenettelyä ja ilman takuueläkkeen mukanaan tuomia uusia byrokraattisia menettelytapoja, jotka itse asiassa voivat johtaa pienituloisimpien eläkkeensaajien aseman heikentymiseen jatkossa.

Takuueläke näyttäytyykin yhä enemmän nykyisten hallituspuolueiden vaalitäkynä ja jopa nykyisen kansaneläkejärjestelmän heikentämispyrkimyksenä. Taustalla oleva kiusallinen kysymys nimittäin kuuluu: miksi olemassa olevan järjestelmän sisälle rakennetaan uusi ylimääräinen järjestelmä, joka ei edes lähtötasossaan paranna juurikaan pienituloisimpien kansalaisten asemaa?

SKP vaatii, että suomalainen perusturvajärjestelmä uudistetaan siten, että se takaa nykyrahassa vähintään 900 euron perusturvan kuukaudessa verottomana kaikille, jotka eivät muuten voi tuontasoista sosiaaliturvaa saada vanhuuden, työttömyyden, sairauden tai muun vastaavan syyn vuoksi. Tämä tarkoittaa, että myös täysimääräinen kansaneläke  korotetaan edellä mainitulle euromääräiselle tasolle. 

 

 

Velkakriisi on karkaamassa käsistä

 Kapitalismi taitaa olla tulossa vanhaksi. Sehän alkoi taloudellisena järjestelmänä kehittyä Länsi-Euroopassa jo runsaat tuhat vuotta sitten kun kaupankäynti sai kapitalistisen luonteen. Markkinoista puhutaan nyt kuin jatkuvassa hermostumisen tilassa olevasta vanhuksesta, jota on rauhoiteltava erilaisilla yhteiskunnalle kalliiksi käyvillä lääkkeillä.

 Järjestelmä on jo aikaisemminkin  käyttänyt kilpailutilanteessa pörssitalouden mahdollistamia doping-piristeitä, mutta nyt näyttää siltä, että järjestelmä on sortunut koviin huumeisiin. Tämä näkyy siinä, että mikään ei riitä.

 Velkakriisiä ei näköjään pystytä ratkaisemaan tukirahan määrää lisäämällä vastaavasti kuin huumeriippuvaisen henkilön ongelma ei ratkea huumetta lisäämällä, vaikka sitä annettaisiin suoraan suoneen kuten Kreikan ja Irlannin kohdalla on tapahtunut.

 Tätä ei oikein tunnu uskovan EU:n komissio,  joka Kreikalle ja Irlannille suunnattujen massiivisten tukipakettien jälkeen ilmoitti, että euromaiden 440 miljardin euron vakausrahastoa tulee edelleen vahvistaa ja sen käyttöä tehostaa. ”Tavoitteena on markkinoiden rauhoittaminen ja heikkojen euromaiden pelastaminen” (HS 15.1.).

 Tuo kuulostaa vähän siltä kuin humalassa tai huumeessa riehuvaa perheenpäätä yritettäisiin rauhoittaa tarjoamalla hänelle lisää viinaa tai muuta huumetta ja siinä sivussa yritettäisiin ”pelastaa” riehujan kuutamolle ajamia perheenjäseniä. Perheenjäsenet  ovat saattaneet olla pahantapaisia yhteisten varojen  käytössä, mutta heidän (Kreikan, Irlannin jne.) puolustukseksi on sanottava, että omena ei putoa kauaksi puusta. Kriisi on siis kapitalismissa itsessään.

 Eräs ongelma on, että EU:n velkakriisin ympärillä on mukana yhä useampia toimijoita ja linkkejä kansalliset pankit, Eurooppaneuvosto, EU-komissio, Euroryhmä, AAA-ryhmä, ERVV, IMF, EKP. Sieltä puuttuu oikeastaan enää vain VPK, vapaa palokunta, jota ehkä kipeimmin tarvittaisiin jatkuvien tulipesäkkeiden sammuttamiseen.

 Karl Marx totesi Pääomassa, että nimenomaan kuvitteellisessa taloudessa keskeisessä asemassa on luotto (Kredit). Järjestelmä on lähes yksinomaan sen luottamuksen varassa, että eri osat täyttävät maksuvelvoitteensa. Prosessin suuresti mutkistuessa syntyy kuitenkin pelkkä ”pääoman jatkuvan takaisinvirtaamisen harhakuva”. Pääoma ei todellisuudessa enää virtaa takaisin lähettäjälleen, jolloin Marxin mukaan  ”yhtäkkiä seuraa romahdus”. 

 Pelkällä arkijärjellä ajatellen olisi lähes keinolla millä hyvänsä päästävä eroon mielettömästä euromiljardien velkarallista. Kuvakielellä ilmaisten hermostuneen kapitalistivanhuksen piikittäminen on lopetettava.

 Seppo Ruotsalainen

P.S.

Marxin teksti istuu nykyhetkeen kuin nenä päähän. Tämän hetken eräs keskeinen ydinkohta on Pääoman kolmannen kirjan (suom. 1976) sivu 481, jossa Marx toteaa, että prosessin mutkistuessa (kuten nyt EU:n velkakriisissä koko ajan tapahtuu SR) pääoman jatkuvan takaisinvirtaamisen harhakuva voi rauhassa jatkaa olemassaoloaan vielä senkin jälkeen kun takaisinvirtaamiset ovat tosiasiassa jo pitkään tapahtuneet enää vain nenästä vedettyjen rahanlainaajien ja nenästä vedettyjen tuottajien kustannuksella. Tuon harhakuvan johdosta ”liiketoiminta näyttää juuri välittömästi ennen romahdusta miltei kohtuuttoman terveeltä”.

 Kukapa olisi uskonut ennen Lehman Brothersin (2008) konkurssia EU-johtajien paistatellessa talouskasvun huipulla, että EU:n sisällä oli pian paljastumassa pahan laatuinen ”pääomien takaisinvirtaamisen harhakuva”. Eivät virranneet pääomat ainakaan automaattisesti takaisin , vaikka Herakleitoksen mukaan kaikki virtaa. Vai onko tässä kysymys siitä, että EU-päättäjien ja talousasiantuntijoiden järki juoksi, mutta väärään suuntaan.

 Tuo harhakuva on muuten EU-johdossa vallalla edelleen. Lähes mitä tahansa voi tapahtua. On syytä toistaa, että Marxin analyysi em. sivulla 481 päättyy sanoihin ”kunnes yhtäkkiä seuraa romahdus”.

SR

Seppo Ruotsalainenseppo_ruotaslainen.jpg

 EU:n velkakriisi ja Suomi

 

Suomalaisia vaaditaan mukaan maksajiksi ja takaajiksi EU:n väliaikaiseen ja pysyvään vakausrahastoon. Miljardeilla pitäisi tukea Kreikkaa, Irlantia, Portugalia jne. holtittomasti rahoittaneita pankkeja. Vaikeuksiin ajettujen maiden kansalaisille on laadittu ja ollaan laatimassa lisää taloudellisia kuristusbudjetteja.

 

EU:n pysyväksi maksumieheksi ja -naiseksi  valitussa Suomessa valtiovarainministeri Jyrki Katainen pitää kansalaisten kieltäymyksiin ja uhrauksiin tähtääviä toimenpiteitä ikään kuin kansalaisten pyhänä velvollisuutena, isänmaallisena tekona. Talvisodan hengestäkin on jo taidettu puhua.

 

Kansalaisten uhraukset eivät auta

 Kataisella, pääministeri Mari Kiviniemellä ja muilla maan asioista päätöksiä tekevillä on tausta-ajatuksena, että kansakunta ikään kuin säästäisi varoja vaikeuksiin ajettujen maiden auttamiseksi ja että nuo luovutetut varat saataisiin joskus (jopa korkojen kanssa) takaisin.

 Pääoma-teoksen kolmannen kirjan luvussa 27 (Luoton rooli kapitalistisessa tuotannossa) Karl Marx luonnehtii mauttomaksi (abgeschmackt) fraasia, jonka mukaan pääoman alkuperänä olisi säästäminen, ”koska keinottelija juuri vaatii, että muut säästäisivät häntä varten”.

 Tuo edellä mainittu lyhyt sivulause on siinä määrin terävä, että Friedrich Engels totesi Marxin sillä ennakoineen parikymmentä vuotta tekstin kirjoittamisen jälkeen sattuneen tapahtuman, jossa ”koko Ranska säästi kokoon puolitoista miljardia frangia Panaman huijareille.”

 Tuosta vastaavasta ilmiöstä on kysymys nykyisessä ns. finanssikriisissäkin. Säästäminenhän  tarkoittaa perinteisesti sitä, että me kansalaiset säästämme omalle pankkitilillemme määrätyn rahasumman. Se että meidät pakotetaan nyt pelastamaan saksalaisia ja ranskalaisia pankkeja tarkoittaa, että me oman pankkitilimme sijaan maksamme pankin tilille, siis suuressa määrin pelkille keinottelijoille. Aiheellisesti Bertolt Brecht  kysyikin, mitä onkaan pankkiryöstö verrattuna pankin perustamiseen!

 Väliaikaisia ja pysyviä vakausrahastoja sommittelevat EU-päättäjät (meidän Kataisemme ja Kiviniememme heidän mukanaan) uskottelevat (sillä eivät kai he vakavissaan taida uskoa itsekään), että lukemattomien huijausten jälkeen kapitalistinen järjestelmä ikään kuin ”ottaisi opikseen” ja että tilanne olisi parannettavissa uusia miljardeja noihin rahastoihin lapioimalla.

 

Mieletöntä

 Kansalaisten kieltäymyksiä koskevista käsityksistä Marx toteaa edellä mainitussa Pääoman luvussa 27 vielä, että kapitalistisen tuotannon kehittymättömämmässä vaiheessa noissa kieltäymyksissä  saattoi vielä olla jotakin mieltä, mutta kuvitteellisen (fiktiivisen) pääoman oloissa niistä tulee täysin mielettömiä.

 Marx haluaa sanoa, että kieltäymyksillä ja uhrauksilla (nykykielellä ”leikkauksilla”) saavutetut ”säästöt” eivät mene niihin tarkoituksiin, mihin niiden väitetään menevän. Ja vaikka osittain menisivätkin, niin  ”onnistuminen ja epäonnistuminen johtavat tässä samassa määrin pääomien yhteenkokoontumiseen ja näin ollen pakkoluovutukseen mitä valtavimmassa mittakaavassa.”

 Marx muistuttaa, että kapitalistisen tuotantotavan lähtökohta ja ydin on pakkoluovuttaminen (Expropriation). Viime kädessä tarkoituksena on pakkoluovuttaa eli anastaa yksilöiltä tuotantovälineet. Luottojärjestelmä puolestaan on keinottelun pääasiallisin vipusin.

 Pakkoluovuttaminen ilmenee harvojen toimeenpanemana yhteiskunnallisen omaisuuden anastamisena; luotto (Kredit) puolestaan antaa näille harvoille yhä suuremmassa määrin ”puhtaan onnenonkijan luonteen” (Marx, Pääoma. 3. osa Suom.1976,s.436)

 

Luotto ei rauhoita, vaan kiihdyttää spekulatiivisia markkinoita

 EU:n vakausrahastot ovat tarkoitetut lainanantorahastoiksi vaikeuksiin joutuneille kriisimaille. Vakausrahastojen ja tukipakettien väitetään ja toivotaan rauhoittavan spekulatiivisia rahamarkkinoita, mutta todellisuudessa ne kiihdyttävät niitä.  Pääoman uusintamisprosessi kiihdytetään äärimmilleen siksi, että yhteiskunnallisen pääoman huomattavaa osaa käyttävät keinottelijat, jotka operoivat täydellisesti vieraalla, eivätkä siis omalla pääomallaan.

 Luotto (Kredit) antaa myös erinomaisen mahdollisuuden voiton suhdeluvun kohottamiseen ja kuvitteellinen pörssitalous luo voittojen kasvattamiselle aikaisempaan nähden aivan uudet mahdollisuudet. Marx totesi jo oman aikansa tilanteesta, että kehittyneen kapitalismin maissa suurin osa pankkipääomasta oli puhtaan fiktiivistä, kuvitteellista eli vekseleitä, valtion arvopapereita ja osakkeita.(Marx, mt., s.467).

 Marx sanoi fiktiivisen pääoman muodostamista erilaisten arvopapereiden kautta kapitalisoimiseksi (kapitalisiren) ja siinä kaikki yhteys pääoman todelliseen (alkuperäiseen) arvon luomisen prosessiin (työhön) katkeaa viimeistä jälkeä myöten ja ”käsitys pääomasta arvoaan itseään lisäävänä automaattina vahvistuu (Marx, s. 464). Kyse on ratkaisevasti siitä, että normaali tulo muunnetaan pääomatuloksi.

 

Pankkien pääomittaminen

 Tänä päivänä kuvitteellisen pääoman valtavaa kasvattamista tarkoittaa ilmiö nimeltä pankkien pääomittaminen. Niin paljon kuin tuo käsite esiintyykin julkisuudessa, hämmästyttävää on, että lukemattomissa eduskuntavaalikeskusteluissa kenenkään (edes Timo Soinin) päähän ei pälkähdä kysyä, mitä tämä pankkien pääomittaminen oikein lähemmin tarkoittaa. Voidaanko sitä jäljittää ja millä tavoin? Päätyvätkö jäljet ehkä sulaan jne. Käytetäänkö ehkä jälkikoiria eli pankkien ulkopuolisia tarkastajia jne. Jos SKP:n edustajat pääsette lähelle päättäjiä keskustelutilaisuudessa ja mieluummin heidän iholleen, kysykää ihmeessä tätä asiaa.

 Yleisesti ottaen tämänhetkinen pankkien pääomittaminen tarkoittaa sitä, miltä näyttääkin eli loputtomien euromiljardien lapiointia (tämä verbi on viime aikoina yleistynyt käyttöön) pelinsä menettäneiden tai menettämässä olevien pankkien pelastamiseksi. Kun Marxin  mukaan kapitalisoinnin yhteydessä pääoman viimeinenkin jälki konkretiaan katoaa, niin ehkä pankkien pääomittamisessa kantasana ”lapio” luo edes jonkinlaisen hämärän yhteyden arkitodellisuuteen. ”Tämänkin hämärän olemme kadottaneet”, saattaisi Pablo Neruda kuitenkin muistuttaa. 

 

Luottojärjestelmän kahtalainen luonne

 Palatkaamme nopeasti Andien mainingeista takaisin finanssimarkkinoiden myrskyävälle merelle.

 Marxin mukaan luottojärjestelmälle on ominaista kahtalainen luonne. Toisaalta se kehittää kapitalistisen tuotannon liikkeellepanevan voiman eli rikastumisen vieraan työn riistolla ”paljaimmaksi ja valtavimmaksi peli- ja huijausjärjestelmäksi”, toisaalta se muodostaa siirtymämuodon uuteen tuotantotapaan.

 Kapitalistinen tuotantotapa ei perusolemukseltaan ole tietenkään vapaa muuta kuin tiettyyn pisteeseen saakka muodostaen sisäisiä kahleita ja rajoituksia. Luottojärjestelmä rikkoo väkivaltaisesti noita rajoja, voimistaa vanhan tuotantotavan hajoamisen aineksia, vähentää suhteellisesti pääomanomistajien määrää ja luo näköalan kohti yhteen liittyneiden tuottajien yhteiskuntaa.  

 

 

ERVV ja  EVM

 Se mitä meille on tiedotusvälineiden ja median kautta kerrottu ja mikä päättäjien huulilta ja ministereiden välttelevien katseiden lomasta on saatu puristettua esiin sisältää seuraavaa eli jatkokertomuksen termein tähän mennessä tapahtunut:

 ERVV on Euroopan RahoitusVakausVäline, joka on tarkoitettu väliaikaiseksi ja joka on toiminnassa kesäkuuhun 2013. EVM  (Euroopan VakausMekanismi) puolestaan on pysyvä rahoitusväline, joka tulee voimaan heinäkuussa vuonna 2013 ja jonka tarkoitus on korvata nykyiset väliaikaiset rahoitusjärjestelyt. EVM siis antaa lainaa vaikeuksiin joutuville euromaille heinäkuusta 2013 lähtien. ERVV pystyy lainaamaan noin 250 miljardia ja EVM noin 500 miljardia euroa.

 Jotta EVM voisi lainata nuo 500 miljardia, siihen on satsattava pääomaa 80 miljardia sekä takauksia ja korotusvaltuuksia 620 miljardia, mikä tekee EVM:n todelliseksi suuruudeksi 700 miljardia euroa Mekanismin tarkat yksityiskohdat on määrä päättää tulevan kesäkuun loppuun mennessä. 

 Suomen vastuut tulevassa pysyvässä kriisirahastossa (EVM) ovat 12.58 miljardia euroa. Tuosta osuudesta Suomen pitää maksaa suoraan käteisenä eli riihikuivana 1.44 miljardia siten, että puolet mainitusta summasta maksetaan kesällä 2013 ja loppu maksetaan kahdessa erässä kahden seuraavan vuoden aikana. Vastuuosuuden loppuosa 12.58 miinus 1.44 =11.14 miljardia euroa koostuu annettavista korotusvaltuuksista ja takauksista. Pysyvä vakausrahasto EVM perustetaan EU-sopimuksella ja se on vahvistettava erikseen kaikissa euromaissa.

 Tämän hetken kuuma kysymys koskee Suomen osalta lähinnä kahta asiaa eli a) onko Suomi valmis korottamaan ERVV- lainatakauksensa jo tähän mennessä sovitusta 8 miljardista kaksinkertaiseksi eli 16 miljardiin euroon, sekä b)  onko Suomi valmis menemään mukaan EVM:ään, jossa sen lainantakausvastuu olisi edellä mainitut 11,14 miljardia euroa ja lisäksi lähes heti kättelyssä riihikuivana 1.44 miljardia euroa.

 Käytännössä maan hallitus on jo suostunut em. ehtoihin, vaikka se vaalitaktisesti siirtää lopullisen ratkaisun tekemisen uudelle vaalien jälkeen valittavalle eduskunnalle.

 

Puolueiden kannat

 Helsingin Sanomat on (HS 30.3.) kartoittanut suurimpien puolueiden kantoja edellä mainittuihin kahteen kysymyksen ja sen mukaan hallituspuolueet kokoomus, keskusta, vihreät ja RKP ovat käytännössä valmiit suostumaan kumpaankin edellä mainittuun takausehtoon.

 Oppositiopuolueet vasemmistoliitto, kristilliset ja perussuomalaiset suhtautuvat esityksiin kielteisesti ja SDP horjuu kannassaan kysellen pankkien ja sijoittajien vastuun perään ( puoluesihteeri Mikael Jungnerin esiintymistä puoluejohtajien tv-väittelyssä 30.3. on mediassa jo ehditty tulkita takuuehtoihin myöntymisen merkiksi).

 

SKP:n kanta: kapitalistit maksakoot itse laskunsa !

 Edellä mainitussa HS:n kartoituksessa ei huomioitu eduskunnan ulkopuolisten puolueiden ja ryhmien kantoja, mutta kannanottojemme perusteella on päivänselvää, ettei SKP voi hyväksyä kumpaakaan mainitusta tähtitieteellisestä rahanpyydyksestä. Eli kun vaalikentillä kysytään SKP:n kantaa EU:n velkakriisiasiaan, me vastaamme, että SKP on ilman muuta näitä takausehtoja vastaan ja kun tämä asia tulee päätettäväksi uudessa eduskunnassa, ja mikäli SKP:llä on siellä edustajansa tämä (nämä) tulee äänestämään noiden takausten hyväksymistä vastaan.

 ”Mutta pääseekö SKP eduskuntaan”? on kokemukseni mukaan tyypillinen kysymys SKP:n vaali- ja toritapahtumissa. Meidän vastauksemme on, että se riippuu sinusta äänestäjä. Meidän kantamme on, että Suomen ei tule lähteä tähtitieteellisiin takauksiin tilanteessa, jossa maan valtionvelka kasvaa muutenkin hallituksen äskettäisen menokehyksen mukaan joka vuosi nettomääräisesti noin kahdeksan miljardia euroa vuosina 2012-15 yltäen 117 miljardiin vuonna 2015.

 ”Mutta jos Suomi kieltäytyy hyväksymästä noita ERV…PER… mitä ne nyt olivat nuo rahoitusvakausvälineet, niin joudutaanko me eroamaan euroalueesta  ja ehkä koko EU:sta”?, äänestäjä saattaa kysyä ääni värähtäen.

 ”Tapahtuisiko tuossa nyt niin suuri vahinko”, me vastaamme. Me olimme aikoinaan EU:hun liittymistä vastaan ja rahaliittoon liittymisestä ei lupaa Suomen kansalta edes kysytty.  Väite, että me miljarditakuut torjuessamme rikkoisimme EU:n perussopimusta on täysin nurinniskoin käännettyä totuutta.

  Esko Seppänen  on uusimmassa kirjassaan Oma pääoma ansiokkaasti osoittanut, että EU-maat, jotka ottivat vastuun Kreikan veloista (110 miljardin tukipaketti), rikkoivat itse EU:n perussopimusta. Perussopimuksen artiklassa 125 todetaan: ”Jäsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on.”

 Yhteisvastuu on siis EU:n perustuslain mukaan kielletty (tätähän myös eduskunnan puhemies Sauli Niinistö on yrittänyt vakuuttaa), mutta nyt sitä toteutetaan surutta ja isänmaallisena tekona saksalais-ranskalais-brittiläisten pankkien pelastamiseksi.  

 

Sinisilmäisyyttä

 Sen lisäksi mitä edellä on todettu marxilaisesta näkemyksestä koskien luoton roolia kapitalismissa on vielä syytä tähdentää paria näkökohtaa.

 EU-päättäjät (Suomen Kiviniemi ja Katainen heidän joukossaan) näyttävät jotenkin kuvittelevan ja uskottelevan, että mainitut vakausmekanismit ikään kuin muuttaisivat kapitalismin perusolemusta tai että ne toteutuisivat jossakin muussa ympäristössä kuin kapitalistisen kilpailun armottomissa olosuhteissa. Eli ikään kuin ne toteutettaisiin joissakin laboratorio-olosuhteissa, joissa kapitalismin sisäiset lainalaisuudet olisivat lakanneet vaikuttamasta.

 Tuomas Enbusken ohjelmassa (Yle radio 1, 31.3. ) ETLAn toimitusjohtaja Sixten Korkman sanoi, että markkinat ottavat oppia virheistään. Tekisi mieli kysyä, mitä oppia ne ottavat? Jos finanssimarkkinoille sanoo, että parantakaa sitten tapanne, niin sehän on suunnilleen sama kuin ketulle sanoisi, että älä sitten mene toista kertaa kanatarhaan.

 

Kaikenlaisia palovakuutuksia

 Eduskuntavaalitentissä Yle Radio1:ssä RKP:n puheenjohtaja Stefan Wallin tarinoi sopivasti aprillipäivänä (perjantaina 1.4.) mm. siitä kuinka edellä mainitut vakausvälineet (ERVV ja EVM) ovat ikään kuin palovakuutus Suomelle. Minäkin kuuluin joskus poikaiässä jonkin aikaa paikalliseen VPK:hon ja sen vaatimattoman kokemuksen perusteella en  lähtisi samaan sammutusosastoon Wallinin kanssa. Mutta RKP:llähän onkin vakiopaikka maan hallituksessa. Näin ollen Wallin voi kannattaa joko väliaikaista tai pysyvää rahoitusvälinettä tai sitten molempia kun oma asema pysyy kuitenkin vakinaisena. Kaikissa tapauksissa vastuu hänen vakausvälinepuheistaan siirtyy kuulijalle, siis veronmaksajalle.

 

Ei uskottavia valvontamekanismeja

 Hurjinta tässä satojen miljardien eurojen mylläkässä on, että pääomalle ja pankeille ei ole edelleenkään asetettu mitään uskottavia julkisia valvontamekanismeja. Niin sanotut pankkien stressitestit ovat lähinnä alastoman totuuden ”suojaksi” asetettu viikunanlehti.

 Euroopan tilintarkastustuomioistuimessa työskentelevä entinen kansanedustaja ja pankkivaltuutettu Olavi Ala-Nissilä  huomauttaa, että edellä mainitussa satojen miljardien väliaikaisessa rahoitusvakausjärjestelmässä (ERVV:ssä) ei ole lainkaan julkista ulkoista tarkastusta (ILTALEHTI,  pääkirjoitus 29.3.11). Ala-Nissilä pitää mahdollisena, että Espanjan ja Saksan pankeista löytyy vielä ikäviä yllätyksiä. Ja uutta 700 miljardin euron EVM: ää ollaan kovalla tohinalla perustamassa!

 Nuo vakausjärjestelmät ERVV ja EVM ovat sinänsä merkki suursijoittajille siitä, että nyt voi kokonaisten kansakuntien takauksella ottaa riskejä sieltä missä suurimmat voitot ovat odotettavissa eli sieltä mistä myönnettävistä lainoista ja luotoista ovat korkeimmat korot saatavissa, siis lähinnä vaikeimmassa taloudellisessa asemassa olevilta mailta, joiden luottoluokitukset ovat alhaisimmat. Juuri tätä kirjoittaessa uutiset kertovat, että Portugalin luottoluokitus on enää yhden pudotuksen päässä roskalainasarjasta.

 

Valtiot mukana huijausoperaatioissa

 Kun Marx puhui ”valtavimmasta huijausjärjestelmästä”, hänen ajoistaan 1800-luvun jälkipuoliskolta tuo valtavuus on tietysti kasvanut vielä suuresti. On huomioitava, että piirteet jotka tuolloin koskivat lähinnä yksityisiä kapitalisteja ja myöhemmin monopolikapitalisteja, koskevat nyt valtiomonopolistisen kapitalismin oloissa kokonaisia valtioita ja valtiovaltaa.

 Niinpä kirjanpitohuijaukset tapahtuivat tuolloin lähinnä yksityisten kapitalistien ja yritysten toimesta, mutta nykyisin valtiot (paljon puhuttuna esimerkkinä Kreikan valtio) antavat harhauttavia tietoja taloudenpidostaan. Aikaisemmasta poiketen on alettu myös vakavasti varautua siihen, että kokonaiset valtiot saattavat joutua velkajärjestelyyn. Yle Radio1:n keskusteluohjelmassa 31.3. (Tuomas Enbuske) eräs keskustelija viittasi mahdollisuuteen, että Kreikka voisi joutua jopa EU:n hyväntekeväisyyden varaan (”emmehän me sydämettömiä ole”). Tuollainen tilanne vastaisi valtion tasolla jo lähes joutumista EU:n leipäjonoon.   

 Nyt pitäisi päättäjien huomioida, että käytettävissä vakausrahastoissa ovat kiinni kokonaisten kansakuntien kansalaisia koskevat varat. Tapahtumien valtavuus on sitä luokkaa, että Suomen kaltaiset pienet reuna-alueet voivat olla finanssimarkkinoiden valtamerellä kuin lastut laineilla. Ilman pankkien ja muiden rahoituslaitosten tiukkaa valvontaa ja ilman pankkien yhteiskunnan haltuun ottamista Suomen kaltainen maa saattaa ennen pitkää havaita olevansa itse autettavien piirissä.

 Keskeinen ongelma on, että satojen miljardien vakausvälineisiin sisältyy valtavasti fiktiivistä rahaa ja siten keinotteluun eli spekulatiiviseen toimintaan yllyttävää ainesta. Samanaikaisesti on kysymys esim. suurten pankkien välisestä olemassaolon taistelusta. Tuottoa haetaan silloin  kaikin keinoin sieltä mistä suurimmat tuotot ovat löydettävissä. Kun edellä viitattiin puheenjohtaja Stefan Wallinin näkemykseen EU:n vakausmekanismeista eräänlaisena palovakuutuksena Suomelle, niin samalla on huomioitava, että noihin mekanismeihin sisältyy myös paloherkkiä ainesosia.

 

Sosialismin näköala

 EU-päättäjät ja kansalaiset puhuvat siitä, pitäisikö Kreikka päästää (pakottaa) velkasaneeraukseen. Kysytään aiheellisesti, mitä valtion joutuminen velkasaneeraukseen tarkoittaa. Vastauksena todetaan esim., että tuolloin sijoittajat saattavat menettää osan rahoistaan, ehkä 30-50 prosenttia  ja takaavat valtiot voivat olla myös menettäjiä (Sixten Korkman, YLE PUHE, Politiikkaradio  3.4.11)

 Vähemmän puhutaan siitä, mitä näiden ahdinkoon ajettujen maiden kansalaisille tapahtuu esim. mahdollisen velkasaneerauksen yhteydessä. Mikä on heidän taloudellinen ja sosiaalinen tilanteensa äärimmilleen kiristettyjen talousbudjettien olosuhteissa. Minkä tien he kansakuntana valitsevat kuljettavakseen varsinkin, jos heidät jätetään suuressa määrin oman onnensa nojaan?

 Sosialismi talous- ja yhteiskuntamuotona ei ole vanhentunut käsite. Eikö se ole reaalinen vaihtoehto silloin kun taloudelliseen ahdinkoon ajetuissa maissa yhä suurempi osa väestöstä (enemmistö) alkaa olla sitä mieltä, että sosialismi on parempi vaihtoehto kuin koko kansan loputon velkavankeus.